Matti Rantasilan "Joukkueenjohtaja" (Tammi) on ilmestynyt uutena painoksena. Se on selvästi parempia sotakirjoja, vaikka sitä rasittaa ilmestymisajan tapa mukailla nimiä ja piilottaa tapahtumapaikkoja.
Se ei myöskään ole vapaa romaanimuotoisten sotakirjojen kolmesta perusongelmasta, Tuntemattoman sotilaan jäljittelystä, Poikien seikkailukirjaston kirjojen jäljittelystä eikä ontosta isänmaallisuudesta. Viimeksi mainittu on ongelma, koska ontto isänmaallisuus varmastikin oli monien nuorten upseerien aito tunne, ainakin alkuvaiheessa. Mutta ei Tshehovkaan kuvannut pintapuolisia ihmisiä pintaopuolisesti.
Sitä vastoin kirja on jokseenkin vapaa tämän lajityypin ikävästä perussävystä, liikatunteellisuuden ja raakuuden kummallisesta yhdistelmästä. Nähdäkseni jotkut suositut sotamuistelmat ovat selvästi psykopaattien kirjoittamia. Psykopaatti on ihminen, jolta puuttuu käsitys siitä, että joku toinenkin on ihminen, ja jos häntä esimerkiksi haavoittaa, häneen sattuu.
Tietty psykoottisuus saattoi kyllä olla sodassa hyödyllinen luonteenpiirre. Mene ja tiedä.
Kirjassa on muutamia aivan erinomaisia kohtauksia, myös huumoria ja myös erittäin mustaa huumoria.
Ei ole tapana sanoa julkisesti, missä isä tai isoisä oli sotien aikana. Ehkä se on hyvä tapa. Karkeasti yleistäen kaikkein rajuimmat miehet kuolivat, ja he kuolivat ensimmäisinä, nuorina ja ilman jälkeläisiä ja muistoa. Toisaalta kunnostautuminen vaati myös sattumia ja onnea.
Matti Rantasila oli käsitykseni mukaan porilaisen asianajajan veli ja paikkakunnalla hyvin tunnettu ja arvostettu henkilö. Jääkiekkoilija ja juristi R. on samaa sukua, samoin näyttelijä Mari Rantasila.
"Joukkueenjohtaja" -kirjassa esiintyy hiukan muutetulla nimellä Mannerheim-ristin ritari Iisalo. Hän oli tietoni ja käsitykseni mukaan puhemies Paavo Lipposen eno. Myös toinen veli Tauno Iisalo sai ristin. Hän oli ilmavoimissa ja edelleen toisen käden tiedon mukaan urhollinen, tunnollinen, etäinen ja tiukasti sotilaallisuudesta kiinni pitävä niin että esimerkiksi reservin upseereille ei puhuttu mitään, ellei ollut käskettävää, ja alipäällystöstä ja miehistöstä pysyteltiin kaukana.
Luultavasti sotamuistelmissa on menossa kolmas kierros - ensimmäinen mukana olleille, toinen pojille ja kolmas pojanpojille. Tytöt ovat olleet immuuneja, mutta eivät kuulemma välttämättä enää.
Se ajatus, että sodan merkitsemät sukupolvet ovat tekemässä tilaa "nörteille" tai muille eheämmille ihmisille saattaa olla turha toivo.
Kulttuuri on geeniä nopeampi, mutta hitaaksi sitä on pakko sanoa.
Radiossa mietittiin suomalaisurheilijoiden heikkoa suoriutumista suurkilpailuissa ruotsalaisiin verrattuna.
Ruotsalaisilla ei ole ollut sotaa. Heillä on ollut niin paljon enemmän aikaa oppia teeskentelemään sosiaalista. Suomessa suurin itsetunnon syöjä ei ole enää sota, vaan 1968-1970 yhteiskuntarakenteen romahdus. Silloin rintamamiehet jälkeläisineen - kaksisataa tuhatta - ajettiin jälleen kerran kotoaan, Ruotsiin finnjäveleiksi.
Jos on muutos tullakseen, niin kunpa tulisi hyvin hitaasti, huokailevat peruutuspeiliin katsojat etusormeaan heristellen.
VastaaPoistaTammi syytää muiden suurten kustantajien tavoin uusintoja ulos samaan tahtiin kuin YLE, peittääkseen muutostarpeet.
Tammi on ruotsalaisen Bonnierin omistuksessa mutta suomalaisten ns. kulttuurihenkilöiden komennossa. Kaikki ovat siellä naisia ja kuten fiosofian historiasta tiedetään, eivät he mitään uutta keksi, koska vertailu lähinnä olevaan riittää.
Sama ongelma riivaa koko yhteiskuntaa: suomalainen tyytyy siihen että syntyperäiset asemat suhteessa läheisiin säilyvät. Ei uskalleta haastaa älyllisesti isompiaan, vanhempiaan, mätä vesi löyhkää. Eletään kateuden, ihmisluonteen kielteisen piirteen vallassa, kuten Strindberg kirjoitti toista sataa vuotta sitten.
Ruotsalaislta kannattaa ottaa oppia, ei kaikkea voi sodilla selittää. Pölhöys ei ole geneettinen vaan kulttuurinen piirre, kirjoittipa Matin isä Tatu Vanhanen mitä hyvänsä.
Erkki Palolammen Kollaa kestää oli ensimmäinen varsinainen tutustumiseni alan kirjallisuuteen. Luin sen muutamaan kertaan, iästäni ja ehkä kirjallisesta tyylilajista johtuen lähinnä seikkalukirjallisuutena Marokon kauhuineen ja muine legendaarisine hahmoineen. Teosta taidettiin myöhemmissä arvioissa pitää ensimmäisenä lähes asiallisena sotakuvauksenamme. Aikuisena en ole kirjaa lukenut
VastaaPoistaAd omnia:
VastaaPoistaLuullakseni osaisin antaa arvioita sotamuistelmista ja -kirjoista.
Rantasilan kirjassa minua hykerryttää tiettävästi tosi alku - päähenkilö saapuu välirauhana aikana varuskunaan siviilistä opintolomalta ja joutuu lievästi vastaanottamassa olevien alikersanttien pompottamaksi, kunnes ilmaantuu rättivarastolta vänrikkinä, Vm 2 rinnassa.
Näitäkin oli. Niin, itse asiassa isäni oli asevelvollisena pidempäänkin vänrikki mutta ei talvisodan sankari, koska joutui suurelta tappokurssilta RUK:sta Ilmasotakouluun jne. - Tuolta tammikuussa 1940 päättyneeltä kurssilta upseerioppilat ylennettiin suoraan reservin vänrikeiksi ja kauhistuttavan suuri osa heistä ehti rintamalle kaatumaan.