Joutavaa jutustelua

Kuvassa helapääpuukko ja puntari. Niillä pärjäilen minä varmasti.

Todellisuudessa kuvassa on lakimiesliiton logo, joka on sangen tuttu lakikirjan kannesta, jossa se on monien vuosikymmenien ajan komeillut kullan värisenä vihreällä pohjalla. Se on tuttu myös lakimiessormuksesta, jollaista nuoremmat juristit taitavat edelleen käyttää muistona järjen uhraamisesta pykäläviisauden alttarille.

Taannoin eli 1995 ilmestyi merkillinen nide, näköispainos K.J. Ståhlbergin kirjasta "Irtolaisuus Suomen lain mukaan", jota pidetään ensimmäisenä merkittävänä (täysjärkisenä) lainopillisena tutkielmana suomen kielellä. J.K. Paasikiven "Kyydinpito ja kestikievarilaitos" ilmestyi vasta 1903.

Paasikivi ja Ståhlberg hakivat kumpikin väitelleinä tohtoreina korkeimman oikeuden esittelijän virkaa (siis senaatin oikeusosaston). Virkaan valittiin muuan Forselles, koska kuukausissa ja päivissä mitattu virkaikä merkitsi enemmän kuin tutkinnot. Kilpahakijoiden väitetty etevyys ei liioin ollut sellainen seikka, joka olisi lain mukaan ollut otettava huomioon jomainittua virkaa täytettäessä.

Käytäntö ei ole tiettävästi muuttunut suuremmin.

Eilen mainittiin kommentissa Aulis Aarnio. Aarnio oli toinen opponenttini tohtorinväitöksessä kauan sitten. Hän on todella merkittävä juristi. Nyt eläkevuosinaan hän on julkaissut silloin tällöin merkillisiä mielipiteitä, mutta sitä meiltä huru-ukoilta kai odotetaankin.

Aarnio perusti omin käsin tohtoriopiskelijoiden koulutuksen ja paimensi toistakymmentä henkilöä tutkintoon. Aikaisemmin tapana oli ollut, että jatko-opintojen harjoittaja "vetäytyi vuorille" ja ilmaantui aikoinaan esittämään väitöskirjan. Tulos oli sitten parempaa tai huonompaa, yleensä huonompaa.

Lakimieskunnan tarkoin varjelema salaisusu on Ruotsin tavaton merkitys alan kehitykselle. Ei, en tarkoita Aarnion ja Ruotsissa toimineiden oikeusteoreetikkojen yhteydenpitoa, vaikka se oli tärkeää. Tarkoitan Upsalan yliopiston ylioppilaskunnan lahjoittamia vuodepaikkoja sairaalassa 1941-1944. Tietämäni mukaan ainakin Curt Olson ja Jouko Halila olivat siellä toipumassa pahasta haavoittumisestaan. Perinne oli ohjannut hakemaan viisautta Saksasta. Kun noina vuosina saksalaisuus ei tuntunut erityisen viisaalta, nämä nuoret henkilöt rupesivat muun tekemisen puuttuessa tutkimaan Rutosin oikeustieteen viimeaikaisia saavutuksia. Sieltä löytyi niin sanottu Upsalan koulukunta.

Olen itsekin lukenut Hägerströmiä ja Lundstedtia. En ehkä muuten olisi tullut tarttuneeksi niihin, mutta luennoilla sanottiin, että ne edustavat vaarallisia ja tarpeettomia harhaoppeja.

Aarnio kytki von Wrightistä ja Wittgensteinista innostuneena jatko-opinnot tieteellisen metodin alkeiden opetteluun, ja se oli juridiikassa aika ennen kuulumatonta.

Vähän samaan tapaan Antti Kivivuori takoi professori-vaiheissaan perustutkinnon suorittajien päähän järkevän ajattelun ja järjestelmällisen työskentelyn alkeita.

Vieläkin arvellaan ja monet juristitkin luulevat, että jumalallinen innoitus ja hyvä supliikki ovat menesetyksekkään ammatinharjoittamisen edellytykset.

Kaikissa tuntemissani ammateissa on kuitenkin aivan sama kaava. Ne vaativat verta, hikeä ja kyyneleitä. Lahjakkuudella ei potkita pitkälle. Olen joskus taulukoinut mielessäni eri vuosikymmenten opiskelijakuuluisuuksia. Hyvin monissa tapauksissa tulevat uranuurtajat erottautuivat joukosta ilmiömäisinä opiskelijoina, mutta läheskään kaikista tähtiopiskelijoista ei tullut mitään, paitsi ehkä kovia juoppoja. Itse hävisin tenttipisteissä säännöllisesti Raimo Lahdelle, josta tuli rikosoikeuden professori, ja Kari Raulokselle, josta tuli korkeimman oikeuden jäsen ja erittäin sivistynyt mies. No jaa. Kauppaoikeuden cumusta sain täydet pisteet, koska olin opetellut varmuuden vuoksi kirjat ulkoa. En ollut etevä opiskelija. Oli hoppu lukea, koska olin ansiotyössä, armeijan käynyt ja perheellinen. Valmistuin liian nuorena, 22-vuotiaana, ja jäin epäkypsäksi, vaikka suoritin kypsyyskokeen hyväksytysti ja osakunta antoi todistuksen hyvämaineisuudesta - sellainen tarvittiin virkavalaa hovioikeudessa vannottaessa.

Juristien keskuudessa Simo Zittingin väitöskirja omistajanvaihdoksesta on legendaarinen. Nuori tutkija siirsi oikeudenalan aivan uudelle pohjalle. Vastaväittäjä, myöhempi korkeimman oikeuden preisdentti Antti Hannikainen arvioi virallisessa lausunnossan työn korkeintaan keskinkertaiseksi ja tarpeettoman konstailemattomaksi. Nyt ei Anttia muista edes nimeltä moni eikä hänen niin sanottuja tutkimuksiaan kukaan. Olsson, joka on Zittingin tavoin edelleen hengissä mutta ei taatusti lue blogeja, kirjoitti taivaalliset hyvät monografiat irtaimen kaupasta.

Tähdennän Ruotsin vaikutusta. Zitting oli vankkaa suomenkielistä sukua, mutta muuten toisinajattelu kasaantui suomenruotsalaisiin tutkijoihin ja oli tavallaan alkanut jo 30-luvun puolella, jolloin af Hällström julkaisi käsittämättömän hyvän kirjan erehdyksestä varallisuusoikeudessa tahdonmuodostuksen ja ilmaisun eroavuutena.

Yksi nimi puuttuu tästä katsauksesta. Tuo uudenlainen juridiikka, joka alkoi suhteellisen pian näkyä lakiteksteissäkin - ei kuitenkaan tekijänoikeuslaissa - tunnettaan "skandinaavisena realismina". Ajatuksena on tutkia asioita eikä asioitten nimiä ja kohottaa välillä katse kirjasta ja miettiä, mitä todella tapahtuu ja tarvitaan (niin sanotut reaaliset olosuhteet tai taloustieteilijöiden "reaaliprosessi").

Matti Ylöstalo toteutti uudet opit kylmän rauhallisesti kahdessa testamenttia koskevassa kirjassaan ja oli siitä pitäen yksi suomalaisen juristikunnan suurimpia vaikuttajia. Hän toimi vuosikymmenet niinkin erikoisessa tehtävässä kuin asianajajaliiton asiamiehenä, ja se tarkoitti käytännössä asianajajakunnan ammatillisten valmiuksien leppymätöntä kohottamista.

Suurin osa tuon sukupolven merkittävistä juristeista oli sodassa haavoittuneita. Ylöstalolla sen sijaan oli rautaristi - erinomaisesta urhoollisuudesta pioneeriluutnanttina Kiestingin motissa.

Maailman menoa seuratessa olen tarkkaillut, mitä 1939-1944 saatu tappajan koulutus on vaikuttanut eri henkilöihin. Matti Ylöstalon ja Mauno Koiviston tapauksessa vaikutus on selvä. Väinö Leskinen ja Unto Varjonen olivat rämäpäisiä jalkaväkiupseereja, ja samoin Eino S. Repo. Kansallisoopperan suuri nimi ja oopperatalon toteuttaja Alfons Almi oli hyökkäysvaiheessa Pajarin divisioonassa niin paha mies konepistoolin kanssa jääkärijoukkueen kärjessä, että oli saada Mannerheim-ristin - kuulemani mukaan virallinen ehdotus tehtiin.