30. elokuuta 2023

Mieliala



Eilen televisiosta lähetettiin Kaija Saariaho viimeiseksi jäänyt teos. Hän tiesi sairautensa trumpettikonserttoa säveltäessään.


Kuvasta päätellen Musiikkitalon yleisö oli saman tunteen vallassa kuin itse olin kotonani. Loveen lankeaminen oli alkujaan louheen lankeamista ja loihi puolestaan kallion repeämä. Sellaisia on Suomessa paljon muitakin kuin Helvetinkolu. Peurungan ja Vihtavuoren tienoilla on monta ja Koski H.l., nykyiseltä nimeltään jotain muuta, käsittää Salpausselästä sellaise pätkän, joka on tiheänä suppaa. Nuo jäälohkareen hitaamman sulamisen aiheuttamat kartionmuotoiset kuopat ovat kuulemma suunnistajien hyvin tuntemia ja usein kiroamia. Sellainen saattaa olla kymmeniä metrejä syvä niin että luitaan rikkomatta alas päästyään saa seuraavaksi ihmetellä, miten täältä pääsee hengissä ylös.


Yleensä todella merkittävän asian huomaa siitä, että se meni ohi jo. Sitä perua on myös sanonta, että onnea on tartuttava otsatukasta. Muuta mahdollisuutta ei ole, koska se liikkuu lujaa.


Günther Grass ja Thomas Bernhard näyttäisivät olleen elinaikani merkittävimpiä eurooppalaisilta kielialueilta; saman kielialueen Heinrich Böll toki ylsi hänkin hienoihin saavutuksiin (etenkin “Tohtori Murken kootut tauot”).


Kysyn itseltäni, mitä näiden kahden sopivaan aikaan kuolleen mestarin tuotannon lukemiseen vaikuttaa se, että heidän menneisyydeksi näkemänsä haamut ovat palanneet ja tuonee tullessaan pahan pandemian pelon ja auttamattoman ilmastonmuutoksen, jonka huomiotta jättämiseen en näe aihetta. 


Bernhardin kirjoista ajattelen sitä yhtä, jossa pianisti hankkiutui heti eroon Steinway-flyygelistään kuultuaan nuoren Glenn Gouldin soittavan samaa Bachin teosta, josta hänkin oli saanut kiitosta yleisöltä ja arvostelijoilta, ja sitä toista tarinaa, jossa syvällinen taiteen tuntija istuu 35 vuotta useita päiviä viikossa tuijottamassa taidemuseossa Tintoretton maalausta opittuaan vihaamaan hienoimmissa tauluissa nimenomaan niiden virheettömyyttä. Samalla hän kasvaa vihaamaan yhteiskunti, jotka pitävät yllä taidemuseoita, ja ihmisiä, jotka käyvät niissä, lukuun ottamatta vaimoaan, joka liukasui pihassa, koska musseo ja kaupunki olivat laiminlyöneet kävijöiden turvallisuuden.


Tuota Tintorettoa en tosin ymmärrä; olen itse katsellut hänen töitään Venetsiassa, eivätkä ne minusta olleet paljon paskojakaan verrattuna esimerkiksi Sienasta löytyviin (Salvatore Rosi, Amrogio Lorenzetti ja ne pari muuta, joille ei ollut ehditty kertoa, että nyt on kuulkaa renessanssi alkanut). Niissä Sienan freskoissa ei seikkailla taivaassa, kuten Tintoretto tekee, vaan kuvataan yleissiviilioikeutta, kuten hyvää ja huonoa hallintoa kaupankäynnin kannalta.


Grass, joka hallitsi juoksevan tekstin ongelman, kirjoitti lopuksi siitä aiheesta kirjan, joka näennäisesti kertoo Grimmin veljesten sanakirjapuuhista ja siis etenkin yksittäisten sanojen miettimisestä.


En ole tuosta pinttymästä itsekään ensinkään vapaa. Aina joskus muistan, että maanjako-oikeudellinen termi “vesijättö” on ruotsiksi “anhopning”, ja haaska, jolta karhua ei lain mukaan saa ampua, on “åtel”.


Grassin “Kissa ja hiiri” oli liki parasta, mitä sota-ajan nuorista on kirjoitettu, ja ohutkin se on. “Peltirumpu” on kokonainen maailma ja historia. Grass oli Otavan kirjailija. Olin siellä töissä, kun “Kampela” (Der Butt) ilmestyi, ja kokouksissa olin tohkeissani. Silloiset kokeneemmat työtoverit pyörittelivät kirjaa käsissään, selvittivät lievetekstistä, että puhe oli tavalla tai toisella Grimmin sadusta, ja kirja hylättiin. Tammi otti sen ja kaikki seuraavat Grassit lemmessä. “Mahdottoman” tehtävän eli suomentamisen otti hoitaakseen Oili Suominen, jonka työn jälki on joka suhteessa erinomaista.


Oma suosikkini Grassin tuotannossa on “Kirjailijakokous”, jossa seikkailevat barokin virsirunoilijat. “Krebsgang” oli minulle kielellisesti melkein ylivoimainen. Sen varmaan sata ihmistä puhuvat kaikenlaisia saksan murteita ja slangeja. Joku puhuja on kuin se kettomuksen henkilö, joka sukeltaa rajapoliisia pakoon tukkisuman ali ja pulputtaa vastarannalla kilometrin pituisen virkkeensä kaikki verbt sotkuiseksi läjäksi ruovikkoon.


Mutta Grassin kautta tein senkin havainnot, että saksalainen romaani voi olla kodikkaampi ja läheisempi minulle, suomalaiselle, kuin ruotsalainen. Ja näitten nimien joukossa on mainittava vielä vuosisadan saksalainen suuruus W.G. Seebald, joka asui Englannissa ja kirjoitti englanniksi.


Grimmin sanakirjasta mieleeni tulee virkaveljeni, joka ryhtyi kääntämään hyvin merkittävää teosta ja takertui ensimmäiseen virkkeeseen. Arvoitus oli sana “sana”. “Alussa oli sana,” (logos). Ei ihme, että kääntäjälle kävi lopulta ikävästi, niin tohtorismies kuin olikin.



25 kommenttia:

  1. Thomas Bernhardin Vanhat mestarit on kesken. Berhardia voin lukea vain yhden romaanin vuodessa. Tämä pätee muutamiin muihinkin kirjailijoihin, jopa Antti Tuuriiin. Tintorettosta en osaa sanoa, mutta Venetsiassa oli sen niminen ravintola lähellä hotelliani. Hyvät pizzat siellä oli. Grassin Grimmin sanat sai miettimään, miksen osaa kunnolla saksaa.

    VastaaPoista
  2. Steinway- flyygeli joutaakin kaatopaikalle! Olisipa Glenn Gould soittanut (myös) cembaloa!

    VastaaPoista
  3. Kun yliopiston eräästä laitoksesta lähes kaikki professorit poistuvat 50 vuoden aikana mielisairauden takia, olivatko he sairaita jo sinne tullessaan? Sellaisessa paikassa on opiskelijan, alaisen ja oppiaineen osa helvetillinen. Oppiaineen tietysti vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Eräs kaltoin kohdeltu huippulahjakas opiskelija kertoi kironneensa laitoksen, mutta tuskin kaikki siitä johtui.

    Tunnepuhe ei missään asiassa oikein toimi. Järkipuhe paremminkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Herrasväki Järki-Puhe, herra ja rouva. Siviilisääty naimisissa, molemmin puolin ja vieläpä keskenään.

      - Etkö enää rakastakaan minua yhtä kiihkeästi kuin avioliittomme alkuaikoina?

      - Asiaa tutkimaan on asetettu komitea. On liian aikaista sanoa mitään, odotellaan mietinnön valmistumista. Asialla on monta puolta, eräs keino on asettaa oikea kysymys. Oletko varma että oikea tapa lähestyä tätä kysymystä on edes selvitettävissä?

      Poista
  4. Vesijättö on kyllä ruotsiksi tillandning, näin myös lakiteksteissä, nyt ja vanhastaan.

    VastaaPoista
  5. Kiitos kirjoittajalle jälleen kerran. Oli hienoa ja jopa huimaavaa luettavaa!

    VastaaPoista
  6. Katsoin ja kuuntelin trumpettikonserton uudelleen, kun se on nykyään niin helppoa. Katsoin siis maailman ensiesityksen uudelleen. Miten tämän olisi selittänyt Tintoretton ajan venetsialaiselle?

    Monestakin syystä, ei vähiten säätilan takia, mieliala on ollut vähän maissa pari päivää, mutta trumpettikonserton paluu palautti myös paljon iloa. Verneri Pohjolaa menen kuuntelemaan ihan toisenlaiseen yhteyteen tasan kuukauden päästä.

    Avausta lukiessa mieleen nousi toinen konserttikokemus vuosikymmenten takaa, Venetsian Scuola Grande di San Roccon suuressa salissa, jonka kattoa ja seiniä Tintoretto maalasi parikymmentä vuotta. En oikeastaan katsonut Raamattu-aiheisia kuvia kovin tarkkaan, kun olen enemmän arkkitehtuurin ystävä, mutta värit sointuivat hienosti rakennukseen ja silloiseen musiikkiin, joka oli kyllä sata vuotta nuorempaa.

    VastaaPoista
  7. Sebald saksaksi kirjoitti kaunokirjallisuutensa (ja Oili Suominen suomensi) - varmaan jotain englanniksikin, tai olisiko tuossa kyseessä jonkinlainen elliptinen ilmaisu.

    VastaaPoista
  8. Inarilla Mahlatin saaressa on kalliohalkeama joka on hyvin kätkeytynyt. Vaikka tiedän tarkalleen missä se on sitä joutuu aina hakemaan. Se on vaikuttava lähes luolamainen ja voisin kuvitella että menneinä vuosisatoina sitä on käytetty tilapäisenä suojana. Muistakin saarista löytyy pieniä luolia jotka ovat todella jännittäviä. Eräästä löytyy kvartsijuoni josta ilmeisesti on käyty lohkaisemassa kappaleita nuolenkärjiksi ja tarvekaluiksi.

    VastaaPoista
  9. Mielialani on hiukan hämmentynyt ja levoton. Nimittäin olisiko mahdollista, että Obamasta tulisi USA:n demokraattien presidenttiehdokas. Biden alkaa olla jo siinä kunnossa, ettei enää jaksa vaalikamppailua. Kuka toinen kuin Obama voisi nujertaa vaaleissa Trumpin?

    VastaaPoista
  10. Tunteen ja järjen erottaminen toisistaan kertoo henkisestä lapsellisuudesta. Toki ne pitää toisistaan erottaa, jotta lopulta ne voi sekoittaa oman elämänsä cocktailiksi.

    Kaikki päätöksemme ja lopulta siis toimemme ovat tunnepäätöksiä. Järjen käytöllä niille vain hankitaan alibi tuttavia ja vihamiehiä varten.

    VastaaPoista
  11. Taiteesta, taidehistorian merkkiteoksista, en tällaisena esteettisessä katsannossa moukkana "ymmärrä" juuri mitään, kunhan nyt laadullisesti korkeatasoisen maalauksen massasta töin tuskin erotan. Jonkinlaiset alkeistiedot minulla on, koskapa tulin ansion ohella harrastuksena suorittaneeksi 1990-luvun alussa taidehistorian perusopinnot (silloisen "appron") avoimessa (silloin vielä ilmainen, ennen kuin markkinatalous päästettiin lopuistakin pidäkkeistään poliittisen suunnanmuutoksen juututtua siihen asentoon, jossa se yhäkin meidän kaikkien iloksi ja hyödyksi näkymättömän käden ohjaamana istuu kuin Junttilan tuvan seinässä).

    Itselläni ei siis ole pienintäkään aihetta ylvästellä joidenkin Salvatore Rosin (?) tai Ambrogio Lorenzettin minussa virittämällä Stendhal-syndroomalla, koskapa en heidän mestariteoksiaan edes tunne; "Hyvän ja huonon hallituksen" on nähnyt paksun Honour - Flemingin kuvassa. Toisaalta jopa edesmennyt professori (akateemikko) Päiviö Tommila sanoi kerran olevansa ulkomaanmatkoilla paljon kiinnostuneempi taide- kuin esinemuseoista. Ehkä osun oikeaan, kun arvelen hänen tarkoittaneen "menneisyyden maiseman" (Englund) visuaalista dokumentaatiota, joka itsellenikin on ollut tärkeää.

    VastaaPoista
  12. Meidän huushollissa Kampelan ilmestyminen suomenkielisen proosan kirjahyllyymme laukaisi kalan syömisen himon. Sitten ei silakkaakaan enää saanut mistään. Ennen sai kalasatamista tuoretta kalaa, nyt tulee Norjan lohta. Kampelan päätarina oli se kalastaja ja varsinkin emäntä joka ei ollut tyytyväinen rikastuessaankaan. Grimmin sanat saivat minut aivan samoin kuin yhden kommentoijan miettimään miksi en osaa saksaa. Ehkä opetusmetodit olivat vähän preussilaisia vielä 1950-luvulla. Kampela taitaa kuulua niihin tarinoihin joita kerrottiin Pohjois-Saksan rannikoilla, tuolla Suomenlahden alarannalla.Olikohan Grass itse niitä kasubeja, joista kerrotaan Peltirummussa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anteeksi. Tarkoitus ei ole olla nimetön. Tämä ei jostain syystä hyväksy nimellä kirjoittamista. Olen tietenkin Ripsa. Tämä ohjelma ei näy ymmärtävän bloginimeä.

      Poista
  13. Eikös se Saariahon "Hush" tullut jo viikko sitten, mutta Areenastahan sen voi kuunnella aina uudelleen. Sen sanoi tekevänsä Verneri Pohjolakin, että näkisi ja kuulisi, mitä tuli tehtyä, niin hurmiossa oli soittanut. Taianomainen lopetus hienolle uralle, viimeisin voimin.

    Jäi harmittamaan, ettei tullut käydyksi Grassin kotikaupungissa Gdanskissa, entisessä Danzigissa siis, silloin kun vielä jaksoi ja Turusta oli suora lentokin. Trilogia Peltirumpu, Kissoja ja hiiriä, ja Taikalaatikko niistä maisemista. Kaikkia hänen kirjojaan en houkuttunut lukemaan tai ne eivät oikein uponneet, mutta viimeinen Grimmin sanat oli taas mielenkiintoinen. ja se omaelämäkerta Sipulia kuoriessa.

    Thomas Bernhard on ehdoton suosikki noista nuoremmista saksankielisistä, 5-osainen lapsuuden- ja nuoruudenkuvaus ja monet muut, kaikki. Hänen proosansa on tyylillisesti jotenkin musiikillista, Bachin hengessä, toistoineen ja epäsuorine kerrontoineen. Lapsuus ja nuoruus olivat olleet sekavaa aikaa ensin isovanhempien hoivissa, sitten kansallissosialistisessa kasvatuskodissa. Koulu oli ollut "hengentuhoamislaitos". Isoisä huolehti kuitenkin siitä, että poika sai kunnollista viulunsoiton opetusta. Kirjoissaan TB purkaa kokemaansa vihana ja lahjakkaana haukkumisena, josta saivat osansa varsinkin itävaltalaiset ja koko maa natsihenkisine ja antisemitistisine pikkuporvareineen.

    W. G. Sebald sitten, alkuaan myös saksalainen. Kuoli liian varhain auto-onnettomuudessa. Jokin aika sitten kerroinkin hänen vastakkoin ilmestyneestä 3-osaisesta proosarunoelmastaan "Nach der Natur", Luonnon mukaan, joka oli julkaistiin saksaksi jo 1988. Ihastuin siinä erityisesti 1500-lukulaisen Mathias Grünewaldin alttaritauluihin. Niitä oli sitten katseltava eri kirjoista.

    Monet ruotsalaiset kirjailijat ovat sittenkin olleet läheisempiä alkaen Harry Martinsonista (Nässlorna blomma ja Aniara), seuraavina Jan Fridegård (Lars Hård), Strindberg ja elämäkerturinsa Olof Lagercrantz, Sven Delblanc, (Livets ax ym.), Sven Olov Enqvist (Ett annat liv, Tribadernas natt Dramatenin upeana teatteriesityksenä Turussa), Vilhelm Moberg, Kerstin Ekman. Ekmanin uusin on luonnonsuojeluaiheinen. Ja monet, monet muut. Ja muutamat runoilijat, myös suomenruotsalaiset.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aikoinani sorkkiani myöten saksalaisuudessa lilluneena jo ja jopa saksankielisten kirjojen (siis saksalaisten kustantajien julkaisemat laitokset) tunnistettava nuiva standardiulkoasu loitontaa. Mutta tosiaan ruotsalainen kirjallisuus, silloin kun kirjallisuutta vielä oli, on samastuttavaa ja nautittavaa. Noiden Eija sinun mainitsemiesi kirjailijoiden luomien maailmojen muistaminen saa sydämen lientymään – ja runot. Teini-ikäisenä kannoin mukanani pientä Svenska dikter.
      P.S. Ja en ole mikään ruotsin kielen opettaja enkä suomenruotsalainen enkä ihaile kumpiakaan.

      Poista
    2. Ruotsin kieli on hieno kieli, jotain muuta kuin typerä englanti jota ängetään tätänykyä joka paikkaan.

      Poista
    3. Miksi persut niin kiihkeästi vastustavat englannin kieltä ja Yhdysvaltoja?

      Poista
    4. Persuthan suorastaan rakastavat englannin kieltä ja kaikkea jenkkiläistä. Pitää olla v8 lahna farkut,, typerä lippis jne.
      Suomen kieltä ei saa käyttää vaan kaiken pitää olla niin jenkkiä, niin jenkkiä. Jaskan huoltamo-grillin pitään olla Jake's Service jne.

      Poista
    5. Jaskan Grilli on Jaskan Grilli. Pientä rajaa tai riskeerataan ettei saada listalle uusia.

      - kuuskytluvulla oli Romu & Poika
      - seitkytluvulla Finnromu Oy
      - kasikytluvulla Cityromu
      - ysikytluvulla Ecorealromu R.y.
      - kakstonluvulla International Investment & Recycling Oy
      - kybäluvulla Popup Romu & Party People (sit.)
      - kakskytluvulla Sateenkaarikierrätyskeskus ja Kasvisruokaravintola R.y.
      (käsinvalmistettua saippuaa🌐)

      Poista
  14. Tintoretton muotokuvat kuuluvat niihin, joissa katse ja itserefleksiivinen olemus on kuin omalta ajaltamme. Tintoretto oli Shakespearen aikalainen.

    Uskonnollisissa / metafyysisissä mysteerinäytelmissä valtava kuvakoko ja huimaava tilan tunne on arkkitehtoninen. Ne kannattaa kokea paikan päällä Venetsiassa.

    Painovoima on kumoutunut. Hahmot leijuvat avaruudessa kuin animaatiossa tai futuristisessa kuvitelmassa.

    Maalaukset on restauroitu niin siloisen kiiltäviksi, että mieleen tulevat digimasteroidut elokuvat. Olisi kiinnostavaa tietää, miten paljon ne muistuttavat alkuperäistä.

    Läheltä katsoessa erottuu siveltimen jälki. Maalaukset muuttuvat abstrakteiksi.

    VastaaPoista
  15. Danzig tuhottiin toisessa maailmasodassa lähes täysin, mutta jälleenrakenttiin ja rekonstruioitiin hienosti, ainakin vanha kaupunki, ja nimi muuttui Gdańskiks. Mielenkiintoista katseltavaa siellä, olen ollut siellä monasti, ja puolalaiset ovat ystävällisiä. Etenkin naiset.

    Olin yleisössä Wuppertaalissa kun Günter Grass Sosialidemokrattien vaalikiertueella oli avustamassa Helmut Schmidta. Karismaa oli kummallakin ukolla, mutta Günter sai yleisön enemmän haltioitumaan; valtavan hauskoja sanaleikkejä suolsi... joo, en minä ehtinyt kaikkea edes ymmärtää, mutta yleisö nauroi 'katketakseen'...

    Peltirumpu (Die Blechtrommel) oli minulle pikkupoika toiseksi tärkein kirja. (Tärkein oli Aksel Sandemosen Pakolainen ylittää jälkensä, En flygtning krysser sitt spor.)

    Aikansa Saksan kirjallisuuden auktoriteetti (= enemmän kuin Paavi Anhava meillä!) Marcel Reich-Ranicki kerran lyttäsi Grassin kirjan, ja miesten välit vähän viilenivät. Myöhemmin jossain keskustelutilaisuudessa Grassa - no, nähän ivallisesti - kysyi kriitikolta että "Mikä te oikein olette miehiänne, puolalainen vai saksalainen vai mikä?" Reich-Ranicki vastasi: "Olen 50 % puolalainen ja 50 % saksalainen ja 100 % juutalainen." - Grassin mielestä se oli upea vastaus. Eikä äijät sit myöhemminkään kaunaa toisiaan vastaneet kantaneet.

    VastaaPoista
  16. Mikis: mulla on tuossa käsikirjastossa Reich-Ranickin muistelmateos nimeltä Eurooppalainen ( Suom. Otto Lappalainen, Otava 2001). Se täytyykin ottaa luettavaksi. Olen nyt juuttunut Sebaldin kauttaa Rintalaan, jonka Minä, Grünewald on nyt toistamiseen opiskeltavana.

    Kirjat ovat tällaisia, ne ovat puita metsässä ja kertakaikkiaan kun tähtää hienoimpaan ja tärkeimpään maailmankirjallisuudessa, niin Paavo Rintala taitaa olla yksi niitä isoja peruspuita. Sitten tulee vielä Sebald.

    Mahtuu tuonne väliin varmaan hyviä uusiakin kirjailijoita, mutta kirjailijat seisovat tuotantonsa päällä ja siksi heitä varmaan pitää katsoa kokonaisuutena. Rintalahan kirjoitti myös toisesta maalarista, Vilho Lammesta kirjan: Jumala on kauneus.

    Hyvä että ovat julkiset kirjastot ja vielä parempi että on suppea. mutta hyvä kotikirjastokin. Nyt on sunnuntai, eivätkä kirjastot ole auki.

    VastaaPoista