23. helmikuuta 2023

Jätkistä




Puhuin pyynnöstä Munkkiniemessä. Kuulijat, joita oli paljon, olivat siis ikäisiäni. Tilaisuus oli seniorien. Toiminta vaikuttaa hyvin vireältä. Veljeni kävi siinä vieressä yhteiskoulua. Ei siitä tahtonut tulla oikein mitään, mutta tulipa sittenkin.

Luentosarjassa, esitelmässä  ja avioliittoon huipentuvassa ihmissuhteessa on sama sääntö kuin diplomaattikutsuilla. Ensimmäiset 15 sekuntia ratkaisevat. Kaiken. Lopullisesti.

Tämä koskee ensi tapaamista. Tutuilla, esimerkiksi opiskelijoilla ja sukulaisilla, on usein valmiiksi perusteltu eli siis kielteinen käsitys.

Kerroin lapsena Munkkiniemen taajaväkisessä yhdyskunnassa asuneesta Jormasta, joka kertoi minulle kesällä 65, kun kävimme riijaamassa sisaruksia Tampereella ja kesäisin Ruovedellä, että hänpä oli nähnyt, kun ryssän pommikone ammuttiin alas talvisodan ensimmäisenä päivänä Munkkiniemessä. Jotkut Jorman jutut olivat tosia. Hän oikeasti tunsi hyvin asemakaavaopin uranuurtajan Otto-Iivari Meurmanin, joka osallistui 80-luvulla lehtikirjoitteluun Suurkirkon maalaamisesta, ja kertoi hyvin muistavansa, minkä värinen kirkko oli suurlakon aikana 1905, kun kasakat nagaikkoineen ratsastivat ylös alas niitä jyrkkiä portaita. Ja hänen paljon puhuttu Väinö-enonsa oli ollut toisten teekkareiden kanssa varastamassa sen jäänmurtajan punaisilta talvella 1918.

Mutta - saatoin kertoa kuulijoilleni - tuo Jorman juttu oli tosi. Löysin verkosta Seura-lehden valokuvan, jossa näytettiin SB:n korkeusvakaajan palasta ja koivumetsää, joka vaikutti Fiskiksen seudulta. Ja aikakirjat todistavat samaa. Sellainen juttu - ja ilmatorjuntamiehiä oli tapana nimitellä ohiampujiksi.

Pidän kiinni ajatuksestani, että tietoisuus on tiedostamatonta. Tämä johtaa käsitteen “vaisto” hylkäämiseen vanhanaikaisena ja harhaanjohtavana.

Munkkiniemen Palvelukeskuksessa minulla oli onnea. Kävi ilmi, että kuulijoissa oli elektroniikan etevä osaaja ja ainakin  yksi neurofysiologi. Onneksi suljin suuni ajoissa mainittuani vain ohimennen rakkaista sukkulamadoistani, hyppyhäntäisistä ja etenkin arkeoneista ja bakteereista, perusteena väitteelleni, että ihmisen tietoisuuteen välittyy fyysis-keiallis-biologisesta ympäristöstä jokseenkin sekava, mielivaltainen ja outo kuva, jota tärkeämpi on paikan henki, genius loci, sellaisena kuin Gaston Bachelard esittää sen (“La poétique de l’espace”).

En sanonut, että Jura-kaudella, jota jutun kuva esittää, maailma oli varmaankin mustavalkoinen. Värejä ei ollut vielä ilmennyt, koska niitä ei tarvittu. En tiedä tuota. Myös hyönteiset, jotka ovat persoja infrapunavalolle, olivat ilmoittautuneet joukkoon edellisen eli Trias-kauden lopulla. Ja kantaisämme sinilevä, joka siis ei ollut oikeastaan levä, oli sinivihreä silloin kuten nykyisin.

Tiedämmehän me, että jos puu kaatuu metsässä - meidän metsässä oli muuten kaatunut komea kuusi - mitään ääntä ei tule, ellei ole kuulijaa. Painevaihteluita on ja työn tuottamaa energiaa hajoaa lähialueelle vaikka kuinka monta joulea. Ja tiedämme, että kaikenlaista tavaraa menee jopa lävitsemme niin että humahtaa, emmekä me huomaa miten. Kuten gamma-aaltoja.

Tai ehkä sittenkin juuri nuo hirmu- ja lentoliskot keksivät värit, kun ne olivat niin kovia syömään toisiaan.

Paikan hengestä mainitsin Munkkiniemessä, että yhdellä tutulla jätkällä on kiva kämppä täällä, ja paljon puitakin ympärillä. Siellä on hyvä henki.

Taannoin kysyin Antti Herliniltä itseltään, että aivanko totta hän oli Suomalaisessa Yhteiskoulussa luokkansa pahin hampuusi. Herlin sanoi, että tieto ei taida pitää paikkaansa. Oli siellä yksi vielä pahempi. Vitsi - ja “me papit nauroimme niin”, sanoi kirkonvartija.

Heitä oli jännittävä rykelmä samoilla luokilla, näissä kirjoituksissa välillä vilahtavan Martin ohella, joka oli vuosiymmeniä tietojenkäsittelyopin professori ja jonka jäädytetty maripaita kohotettiin laitoksemme HIITin kattoon, E.-P. Salonen, Antti, pari nimekästä kirjailijaa, Nipa Jääskinen joka on minun tietojeni mukaan tällä hetkellä Suomen erinomaisin juristi, ja niin poispäin. Vastaavasti edesmennyt Martti Siirala, maamme ensimmäinen koulutettu psykoanalyytiikko, joka silti oli osoitettu ovelle itsensä C.G. Jungin kotoa tämän rouva toimesta, piti SYK:n vuosiaan pahempina kuin toimintaympäristöään joukkosidontapaikalla jatkosodassa.

Ite sain liioiitelllun kuvan valiokouluista, koska isäni oli käynyt viisi vuotta Norssia, kunnes köyhyys katkaisi luvut ja hän oli kuusi pitkää sodan vuotta siviiliammatiltaan juoksupoika. Häneltä kuulin, että oli Norssissa kommunistejakin, kuten Rontu, ja hampuuseja. 

Minulla oli yksi repliikki inkluusiosta ja koulushoppailusta.

Keskustelijoilta unohtuu vähän väliä, että koulunkäynnin painopiste on koti. Koulu ei voi korjata kodin vaurioita.



29 kommenttia:

  1. Varoitus! Seuraa surkeaa nyyhkytystä.

    Vuonna 1956 järjestettiin Helsingin kansakoululaisille kirjoituskilpailu. Kolme parasta kirjoittajaa voitti matkan Tukholmaan ja 20 seuraavaa vuorokauden matkan Tampereelle, josta paluumatka lentokoneella sai Helsingin Sanomatkin paikalle. En luullakseni ole ryhmäkuvassa koneen portailla, mutta Pekka Aarnio mainitaan kuvatekstissä. Myöhemmin tapasin työasioissa syntyjään ivalolaisen miehen, joka oli käynyt Tukholmassa yhtenä kolmesta.

    Sairastuin kuitenkin pahasti matkan takia. Olin pari viikkoa vuodepotilaana ja Ressun pääsykokeissa jäin pinnan päähän päässälaskun epäonnistuttua pahoin. Alun perin oli tarkoitus, että Tossun, Norssin ja Ressun paikat jaettaisiin pyrkijöiden pistemäärien mukaan, mutta epäonnekseni siitä jakoperusteesta luovuttiin. Olisin pisteilläni päässyt noihin kahteen muuhun. Isäni kiikuttikin paperini lähinnä Ressua olevaan kouluun, Helsingin Suomalaiseen Yksityislyseoon, Tabunovin taloon. Siellä sain hyvän vastaanoton ja opetuksen. Upea koulutalomme Manskun ja Lönkan kulmasta purettiin pian ja koulu jatkoi uudessa rakennuksessa Nordenskiöldinkadulla numero ykkösessä.

    Olen silti historian lempilapsi, sillä sain olla mukana uuden koulutalomme peruskiven muurauksessa. Ja kun Jylla muutti myöhemmin 1974 Espooseen ja sai nimekseen Espoonlahden Lukio, taloon tuli Suomi-Neuvostoliitto-Seura ja myöhemmin Suomi-Venäjä-Seura. Vanhenemme siis yhdessä näennäisystävyydestä ensin torjuntaan ja lopulta suhteiden katkeamiseen.

    Nordenskiöldinkatu on ainoa katu, joka ylittää Mannerheimintien muuttamatta nimeään. Yritän keksiä siitä analogian omaan elämääni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joitakin tuttuja koulun nimiä näkyy täällä vilahtelevan. Tyttäreni kävi Norssin ja hänen tyttärensä käy sitä Sykkiä parhaillaan. Heille on ollut kyse lähikouluista.

      Itse olisin aikanani päässyt ensin mihin tahansa oppikouluun ja sitten papereilla mihin tahansa yliopistoon, mutta elämäni päämäärä on aina ollut, ettei tarttis lähteä mihinkään, enkä ole lähtenytkään. Kävin Nokian yhteiskoulu-vainajan ja Tampereen yliopisto-vainajan.

      Kuudennen kerroksen ikkunasta Pyhäjärven rannalla näkyy Pyynikki, Pispala, Hatanpää, Hervanta, Härmälä, Pirkkala ja Nokia. Ylöjärvi jää hiukan harjun taakse.

      En ole vielä siinä iässä, että muistelisin koulua mielelläni, mutta mainittuun yhteiskouluvainajaan sisältyy sellainen hallinnollinen erikoisuus, että juridisena ilmiönä se oli siirretty evakkoon Jaakkimasta Nokialle. Sen oli perustanut Veikko Vennamon isä.

      Poista
    2. Tytärtä minulla ei ole, mutta tuttavani kävi Norssissa - opettamassa. Kävi sitten niinkin, että vuodesta toiseen tässä "eliittikoulussa" pantattiin virkoja ja joka kevät tuttavani joutui ilmoittautumaan kesän ajaksi työttömäksi työnhakijaksi, vaikka tiesikin, että syksyllä odottaa taas uusi määräaikainen pesti. Aikansa virkanimitystä odoteltuaan tuttava sitten haki ja pääsi lehtoriksi "ihan tavalliseen" lukioon Länsi -Uudellemaalle. Palkkakin parani merkittävästi.

      Nämä mainehikkaat yksityiskoulut voivat olla kova sana oppilaiden - mikseivät opettajienkin - muisteluksissa, mutta työpaikkoina ne eivät ole sen kummoisempia kuin mitkään muutkaan. CV:ssä toki näyttävät hienoilta.

      Poista
    3. Norssi ja Ressu eivät siis olleet yksityiskouluja vaan valtion kouluja. Sitten myöhemmin kunnallisia. Norssin tarkoituksena oli olla harjoittelupaikka yliopistossa opettamaan erikoistuville, niin kuin muutkin "normaalikoulut".

      Poista
    4. Baana alittaa Mannerheimintien.

      Poista
  2. Naulan kantaan.

    Muistan että Turja kirjoitti opettajansa ainekirjoitusohjeen kun oli ensin huolella opiskeltu toisen opissa koko kaava jossa esiintyi niin ja niin moniosaisia murtolukuja alkulauseen pituudesta ynnä muusta ja koko luokan arvosanat olivat kurjat.
    "Ei mitään alkulurituksia. Aine alkaa asiasta, ja päättyy asiaan. Ei mitään loppusätkähdyksiä."

    Mutta tässä tapauksessa, perhehän on pienin järkevä yksikkö yhteiskunnassa. Siis perheen sisäiset asiat ovat pikkuisen kuten Venäjä, sen oma idea.

    Jäin tuumimaan hiljakkoin että sininen onkin uusin väri joka on otettu käyttöön. Muunmuassa Japanissa on yhä liikennevaloja joissa on eräs väri joka oli ennen vain vihreän sävy. Sininenhän onkin tyttöjen väri, mutta kyllä siihen on yritetty saada muutos. Saa nähdä kuinka käy.

    Pikainen ehdotus koko juupelin koulujupakkaan olisi vainkin koulupuku. Liian helppoa, arvaan. Kalanjalostusoppilaitoksille tietenkin valmistujaissydvesti, johonkin se järkevän raja on vedettävä niin että käyttäköötkin asuinpaikan mukaisia jalkineita sitten, pääsevät yksilöllisyyttään toteuttamaan. Aluksi vaikka Oulun korkeudelta roikovarsilapikkaat, eikä kumisaappaissa kouluun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koulupuku ei ole mikään ratkaisu, koska sitähän tietysti tuunataan perheen varallisuusasteen mukaisesti: kravatti, kengät jne. Rikkaimpien lapset kulkevat kalleimmista kankaista mittatilaustyönä ommelluissa puvuissa, vähävaraiset joutuvat tyytymään kierrätettyihin tai sisarusten vanhoihin. Näin ainakin luokkayhteiskunnassa nimeltä Iso-Britannia.

      Poista
    2. Eikös nämä ole ne uusrikkaat, eihän niitten pentuja parempiin kouluihin päästetä?
      Koulun omasta kravatistahan ne tunnistaa, loppuiän, paremmat koulut käyneet.

      Poista
  3. Eipä nyt satu muistumaan mieleen, että kasakat olisivat vuoden 1905 suurlakon aikana kyöränneet nagaikat viuhuen suomalaisia ylös Nikolainkirkon portaita. Päinvastoin: lienevät pysytelleet visuina kasarmeissaan, kun koko venäläis-suomalainen väkivaltakoneisto oli lamassa ja jöötä piti "seitsemän päivää keskusasemalla" kapteeni Johan Kockin kansalliskaarti.

    Nuo kuuluisat (tai kuuluisimmat) "kasakkamellakat" sattuivat Helsingissä 18. huhtikuuta 1902, kun uutta Venäjä alkoi toteuttaa uuttaa asevelvollisuuslakia. Viime vuosikymmeniin asti meillä oli vallitsevana kuva, jossa idän julmat ratsumiehet siis syyttä suotta ruoskivat isänmaallisia kansalaisia. Kuvaa vielä vahvistettiin visuaalisestikin mm. 30-luvun lopun elokuvalla "Helmikuun manifesti". Vasta etevä - ja, lisättäköön, rehellinen - tutkija Osmo Jussila toi 1979 ("Nationalismi ja vallankumous" etc.) päivänvaloon tapahtumien todellisen luonteen tuona huhtikuisena iltapäivänä 1902. Lyhyesti: Häirintä oli suunniteltu provokaatio. Väkijoukko alkoi heitellä kutsuntoihin meneviä ja poliiseja jääkimpaleilla yms. Poliisin voimattomuus ja senaattorien uhkailu sai kuvernöörin kutsumaan paikalle kasakoita, joka ensin yritti hajottaa joukkoa "ratsupoliisin tavanomaisin keinoin", ilmeisesti painamalla ratsujen kylkeä sitä vasten. Vasta kun heitä oli heitelty kivillä ja pulloilla, he alkoivat käyttää ratsupiiskojaan.

    Jussila kirjoitti: "Kasakoita syytettiin jo välittömästi tapahtuman jälkeen suomalaisten taholta liiallisesta väkivallasta - ja syytös on jäänyt sen jälkeiseen historiografiaan. Ja siellä se tuntuu edelleenkin voivan hyvin: Tulin äskettäin lainanneeksi kirjastosta uuden kirjan, jonka aiheena on "sortovuosien" suomalaisesta vastarinnasta. Kirjassa kerrotaan, että "[k]asakat karauttivat piiskoineen Senaatintorille hajottamaan sinne kokoontunutta väkijoukkoa". Tuohan ei pidä lainkaan yhtä Jussilan alkuperäislähteisiin perustuvan selvityksen kanssa. Lisäksi kirjassa on katsottu tarpeelliseksi kertoa, että "[j]älkeenpäin tapahtumista kerätyn muistitiedon mukaan tapahtumia todistanut von Kraemer näki Senaatintorilla 'sietämättömän kaameaa' naisten pieksentää ja kenraalin arvovallallaan lopetti väkivaltaisen kohtauksen". Siis täysin todentamaton, Parmasen tarinoihin perustuva juttu, joka kyllä on omiaan nykylukijassa luomaan tiettyjä, voimakkaitakin mielikuvia. (Sivumennen sanoen kirjan sisältö jää mielestäni kovin köykäiseksi ja osin omituiseksikin. Esim. fennomaaneista kirjassa sanotaan Ylikankaaseen viitaten, että he olivat "köyhimpien ja kurjimpien asiamiehiä". Todellisuudessa Ylikangas sanoo viitatussa kohdassa, että "[o]ppineistohan asettui 1800-luvullakin nimenomaan voimistuneiden ryhmien vaan ei kaikkein kurjimpien ja köyhimpien asiamieheksi"! Kirjan kustannustoimittajakin tuntuu torkahdelleen: "Runebergin kirjoittama Suomen sotaan ajoittuva Välskärin kertomukset - -".

    Olisiko siis niin, että meillä oltaisiin palaamassa "sortovuosien" historiografiassa "esi-jussilais-klingeläisiin" aikoihin? Arvelinkin jo viime keväänä ja arvelen edelleenkin (tässä mitään nimenomaista teosta tai esitystä tarkoittamatta), että viimeksi kuluneen vuoden tapahtumat tulevat jonkinlaisena historiapoliittisena haloefektinä voimakkaastikin värittämään suomalaista menneisyyskuvaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielikuvitelkaapa hevonen (vieläpä että monikossa selässään ratsastajat) laukkaamassa po. portaita edestakaisin. Vähintään alastullessa mukkelismakkelisniskatnurin!

      Poista
    2. Silloin kun sitä menneisyyskuvaa muodostamaan valitaan vain yksi omaa käsitystä tukeva teksti, syntyy ylläolevan kannanoton tapaista. Venäjä myös tekee uushistoriaa. Taisi olla niin, että Neuvostoliitto yksin taisteli toisessa maailmansodassa Saksaa vastaan, jota Länsimaat enemmän tai vähemmän tukivat.

      Poista
    3. Mistähän tapahtumista mahtaa olla kyse? Jos on jännittämistaipumusta ja mielikuvitusta niin onhan selvä että näkee ja on havaitsevinaan monenlaista. Hyvin tässä on oltu ja mukavasti mennyt, ei pidä unohtaa urheilla ja lepäillä riittämiin. Yöpöytäkirjoista emme luovu, Tie Tampereelle on oikeaa luettavaa. Siitä voi hyvin olla nokonuukaa ollen hyväksi koko perheelle, eihän se iltasatukokoelma ole. Veli veljeä vastassa, laiskanläksy se on. Paikka paikan päälle niin sen paremmin kestää, kansallisesti. Jos jossain sattuu olemaan satukirjalogiikkaansa tuputtavia vieraskielisiä heppuja niin olkaat hyvät vaan, ja ollaan ihmisiksi, onhan meillä kielimuuri.

      Poista
    4. Venäjän sortopolitiikka Suomea kohtaan oli voimakasta ja määrätietoista. Väkivaltaakin käytettiin vaikka suomalaiset olivat rauhantahtoista kansaa. Venäjä puuttui koulujen opetussuunnitelmiin ja vaati venäjän kielen pakolliseksi kouluissa. Virkamiehet usein vaihdettiin venäjämielisiin, vastustajat joutuivat Siperiaan. Paasikivikin joutui Siperiaan vaikkei ollut syyllistynyt mihinkään mainittavaan.

      Suomen kansa oli perin juurin kyllästynyt Venäjän voimistuvaan pakkopolitiikkaan ja raakaan venäläistämiseen kautta yhteiskunnan. Siitä syntyi voimakas kansallismielisyys eli tsaarin virkamiesten pyrkimys kääntyi heitä itseään vastaan. Tsaari oli heikko eikä jaksanut kiinnostua imperiumin asioista riittävästi ja aggressiiviset virkamiehet saivat liikaa valtaa. Se maksoi lopulta tsaarille koko universumin. Samoin kävi virkamiehille; heidät hirtettiin lyhtypylväisiin tai ammuttiin kaduille samalla kuin armeijan kenraalit ja everstitkin pian alkaneissa vallankumouksissa. Yhtymäkohdat nykypäivään ovat voimakkaat ja lopputuloskin tulee olemaan hyvin samankaltainen nykyhallinnolle.

      Poista
    5. "Silloin kun sitä menneisyyskuvaa muodostamaan valitaan vain yksi omaa käsitystä tukeva teksti, syntyy ylläolevan kannanoton tapaista."

      Sinulla taitaakin olla asiaan pätevämmät lähteet kuin edesmenneellä professori Osmo Jussilalla oli? Mielelläni niistä kuulisin.

      Poista
    6. "Paasikivikin joutui Siperiaan vaikkei ollut syyllistynyt mihinkään mainittavaan."

      Joutuiko hänkin, suomettarelaisena? Vaikka on myönnettävä, että tuo koleerinen herra usein käyttäytyi hyvin rumasti. Talonmiehellekin karjui, kun klosetti meni epäkuntoon: "Luuletteko te, että valtiokonttorin pääjohtaja voi käydä p-kalla jossain ruumassa!" (cit. Polvinen)

      Saa muuten nähdä, miten sen "universumin" tällä kertaa käy.

      Poista
    7. ”… vaati venäjän kielen pakolliseksi kouluissa…”

      Älä nyt! Julmuudella ei ole rajoja. Että vaaditaan oman valtakunnan kielen osaamista!!

      Poista
    8. Suomi ei ole ikinä kuulunut Venäjän valtakuntaan.

      Sen sijaan Suomi kuului suuriruhtinaskuntana samaan valtakuntaan Venäjän ja monen muun kanssa, saman keisarin alaisuuteen.

      Poista
    9. Suomelle oli myönnetty autonomia ja oman kielen käyttö rinnakkain ruotsin kielen kanssa. Venäjän virkamiehet eivät tästä pitäneet vuosikymmeniä myöhemmin koska he katsoivat että suomalaisia pitää kohdella samalla kaavalla kuin kaikkien muiden Venäjän siirtomaiden kansalaisia jotta he voisivat ryövätä maata haluamallaa tavalla ja nujertaa kansat.

      Poista
    10. Vietyään Suomen Ruotsilta venäläiset alkoivat suosia suomea ja suomalaista kulttuuria tarkoituksena katkoa siteet entiseen emämaahan. Ihan fiksua.

      Se onnistui niin hyvin, että vuosisadan lopuilla venäläiset alkoivat jo hillitä suomalaistumista. Moni sivistynyt suomalainen teki myös uran Venäjällä ja alkoi hiljalleen venäläistyä - esimerkiksi Mannerheim.

      Sitten jumalan koura puuttui peliin, aloitti maailmansodan ja heitti pöydälle jokeri-leninin. Siinäpä sitten tsuhna huomasi olevansa tyhjän päällä - keisarikunta, jonka osana Suomi oli, oli kadonnut taivaan tuuliin.

      Tässä sitä nyt sitten yhä ollaan, omin päin. Nato-kortin voimassaoloaika ei onneksi päättynytkään Ukrainan valloitukseen, vaikka lähellä oli. Moukan tuurilla selvittiin.

      Tosin täytyy tässä vielä kumarrella turkkia ja tattaria, ennen kuin päästään sisälle turvaan.

      Olisikohan viisainta liittyä taas Ruotsiin?

      Poista
    11. "Olisikohan viisainta liittyä taas Ruotsiin?" Putinin logiikalla ei edes tarvitsisi nimenomaisesti liittyä. Riittäisi, kun kiistää kaiken vuodesta 1809 alkaen.

      Poista
  4. Veljeni kävi Tossun. Keskikoulun selvittäneistä tuli työnjohtajia, ylioppilaista tohtoreita. Tai kuuluisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Keskikoulun keskeyttäneistä tuli tamperelaisia kirjailijoita ja runoilijoita.

      Poista
  5. Suomessa on kuoltu nälkään vielä ei niin pitkän aikaa sitten. Hirveällä sisukkuudella on moni sellaisesta suvusta oleva noussut mies mieheltä koulutuksen kautta kovimmasta köyhyydestä. Nerokkaita, yritteliäitä ja epäitsekkäitä. Joku on päässyt kansakoulunopettajaksi, ja seuraava sukupolvi yliopiston opettajaksi. Mutta tällaisissa suvuissa yliopiston opettaja ei koskaan saavuta ansaitsemaansa asemaa, vaan alkaa putoaminen sinne mistä on noustu. Riiston, väärin kohtelun, hyväosaisten sikamaisuuden ja työttömyyden uhreiksi.

    Mutta tämähän ei kiinnosta niitä jotka ovat moraaliltaan, aivoiltaan ja arvoiltaan rappiolla. Huumeet ja se rappio tuottavat samanlaista sekasotkua. Sellaiset jättävät jälkeensä maailman huonompana kuin sen saivat. Haudalla kaikuvat ylistyspuheet. Mutta heidän jälkikasvunsa jatkaa aineellisessa hyvinvoinnissa.

    VastaaPoista
  6. Isä pääsi kansakouluun vaatelahjoitusten turvin ja sai sen niukin naukin läpi nälästä huolimatta.

    Saadakseni lopettaa keskikoulussa aloitin nälkälakon, turhaan. Luokalle jättäytyminenkään ei auttanut. Ylioppilaaksi tulin koulun parhaana. Muistan hyvistä perheistä olevien kateuden ja opettajien ilkeyden. Luokalle jäädessä heidän ilkeydellään ei ollut loppua, ja seuraavana vuonna nelosten muuttuessa kympeiksi ei heidän maireudellaan.

    Olisi kiva lukea täällä koulukiusaajien tarinoita.

    Minut hakattiin koulun pihalla sairaalakuntoon. Yleisesti ottaen opettajat olivat pahimmat kiusaajat suosiessaan yrittäjien, opettajien ja lääkärien lapsia ja alentaessaan työläiskohdin vesoja.

    VastaaPoista
  7. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  8. "Tämä johtaa käsitteen 'vaisto' hylkäämiseen vanhanaikaisena ja harhaanjohtavana". Pitääkö siis keksiä uudet sanat käsitteille "vaistonvarainen", "suuntavaisto", "äidinvaisto" y m? Lintujen muutosta on ollut monenlaisia käsityksiä, ihan konkreettisia viime aikoina, että niiden silmien proteiini tai nokan päässä olevat rautahippuset reagoisivat maan magneettikenttiin.

    Miten eläimet osaavat ruokkia ja hoitaa poikasiaan oikein, joillakin linnuillahan sekä naaras että koiras hakevat kalan vuorotellen. Miten ne sen tietävät? Ihmiset sentään voivat oppia toisiltaan. Itse kyllä piti opetella, en ollut ennen vauvaa nähnytkään ja äitini asui 500:n kilometrin päässä. Hyvin meni, mies tosin lainasi kirjastosta lapsipsykologian kirjoja! Ei niistä kyllä ollut apua.

    Paikan henki, "siellä on hyvä henki". Se kyllä pätee koululuokissakin. Kaikki sujuu, jos luokassa vallitsee hyvä henki, jos kaikkien on siellä helppo olla. Ja ainakin toisin päin, jos oppilas inhoaa opettajaansa, hän ei halua oppia. Liika kilpailu oppilaiden kesken voi kiristää ilmapiiriä, mutta jos oppilailla on positiivista yhdessä yrittämistä ja tekemistä, tulokset voivat olla mahtavia, kuten sinä vuonna kun tämän silloin alle 10.000 asukkaan kaupungin lukiossa tuli 6 "kuutta ällää" noin kuudestakymmenestä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuten kirjoittaja hyvin tietääkin, nykyään ei lukiossa ole enää luokkia muussa kuin sanan konkreettisessa merkityksessä (luokkahuone). Mikään ei myöskään velvoita oppilaita suorittamaan kaikkia saman aineen kursseja saman opettajan ohjauksessa. Isommilla paikkakunnilla ja isoimmissa kouluissa voi "shoppailla" opettajia vähän sen mukaan, kenestä itse tykkää tai mitä kaverit kertovat. Ainakin opettajan näkökulmasta on varsin rasittavaa, kun uuden kurssin alkaessa edessä istuu taas koko joukko uusia naamoja, joiden nimistä tai osaamisen tasosta ei ole aavistustakaan. Ja kun olet saanut ne selville, kurssi onkin jo loppusuoralla - ja seuraavan opintojakson oppilaat ovatkin päättäneet viettää kollegasi tunneilla.

      Luokkahenkeä ei ole, koska ei ole luokkiakaan. Pahimmassa tapauksessa ei mitään pedagogista oppilas - opettaja -suhdettakaan muodostu, koska porukka vaihtuu aina muutaman viikon välein. Näin ollen opettaja ei voi oikein millään lailla tukea, kannustaa tai edes seurata oppilaan koulumenestystä, vaikka olisi työhönsä kuinka sitoutunut.

      Poista
    2. Se on kyllä sääli, että lukio-opetus on mennyt niin persoonattomaksi, tehdasmaiseksi isoissa kouluissa, toisaalta tietysti hyvä, että on valinnan varaa. Se voi kuitenkin olla eräs syy joidenkin nuorten väsymiseen ja ahdistukseen. Toista se oli "ennen vanhaan". Paria vuosiluokkaa tulin opettaneeksi 9 vuotta, kun ensin olin 8 vuotta tyttölyseon keskikoulupuolella, joka oli 6-vuotinen, ja sitten jatkoin saman koulun lukiossa, jonne samat tytöt tulivat mukanani. Harmillista tietysti, jos joku ei viihtynyt kanssani. Peruskoulun tultua ensimmäiset pojatkin sitten uskaltautuivat "naisten taloon". Tampereella oli tietysti valinnan varaa lukioon hakeutumisessa.

      Poista
    3. Arne Anka: Arbetarklass har ingen arbete, medelklass har inga medel & övreklass har ingen klass.

      Poista