11. elokuuta 2017

Koli



Tampereen yliopiston rehtori, Mannerheim-ristin ritari Paavo Koli surmasi itsensä 1969. Tapaus herätti hämmennystä, koska henkilö oli tunnettu ja arvostettu eikä teolle löydetty käsitettävää syytä. Siihen aikaan nousevia sosiologeja oli etenkin poliittisesti ”tavallisia” eli kukaties demareita ja porvarillisia, kuten esimerkiksi Allardt. Vahva vasemmistolaisuus, jonka suuri nimi oli Antti Eskola, tuli sitten kohta perässä.

Koln viimeiseksi kirjaksi jäi ”Suuntana huominen”. Väitöskirjassaan ja sen jälkeen hän käsitteli etenkin työelämään ja johtamiseen liittyviä kysymyksiä. Mieleen tulee väkisinkin jokseenkin saman ikäinen Mauno Koivisto, jonka elämä kulki sitten kovin toisin.

Kolista julkaisi 2009 elämäkertateoksen hänen kollegansa, tohtori Matti Parjanen. 

Elämäkerta on vaikea kirjallisuuden laji. Korkean veden merkit ovat käsittämättömän korkealla, sellaiset kuin Plutarkhos. Ennen koululaisia kiusattiin myös paljon huonommilla kirjoilla, joista osa on nauttinut ansaitsematonta arvoa kaksi tuhatta vuotta.

Sellaiset kirjat, joissa olisi tasapainoinen esittely ihmisestä, hänen elämästään ja aikaansaannoksistaan, ovat sittenkin aika harvinaisia. Suomessa on aika hyviä esimerkkejä, kuten Tawaststjernan Sibelius, vaikka siinä pääasia sivuutetaankin – miten tällainen oli mahdollista. Suhteellisen vaatimattomaksi jää myös päähenkilön todellinen sijainti aikakauden ympäristössä. Mutta ajatellaan Mannerheimia ja Kekkosta. Paljon on julkaistu, kukaties kaikki tärkeämpikin, mutta ei ole sellaista kirjaa, jonka isä (isoisä) voisi ojentaa jälkeläiselleen ja sanoa: tässä, lue tämä. On Paasikiven elämäkerta (Polvinen), joka on hyvää työtä ja laaja, mutta valitettavasti ihminen erottuu vain mahakkaana kumpareena tavattoman runsaan asiamäärän alta, kuin pallomereen haudattu vanhus.

Parjasen kirja on tavallinen eli sisällöltään runsas, kattavuudeltaan epätyydyttävä ja rakenteeltaan heikonlainen.

En tiedä asiasta  mitään, mutta olen pitänyt aika selvänä, että rehtori Koli kärsi mielen ongelmista, joista taas arvelen tietäväni jotain. Tavanomainen, miellyttävän neutraali slanginimitys on ”hypomania”. Missä määrin taustalla on bipolaarinen mielialanhäiriö, jota pidettiin ennen rajua hoitoa vaativana mielisairautena, se riippuu tapauksesta ja sitä saa tässä tapauksessa vain arvailla.

Kolin sodan jälkeiset opintosaavutukset olivat niin poikkeuksellisia sekä vauhtia että tasoa ajatellen, että kysymyksessä oli aivan poikkeuksellinen yksilö. Ensimmäisenä tai ensimmäisiin kuuluneena Asla-stipendiaattina hän sai Yhdysvalloista niitä ratkaisevia vaikutteita, jotka muuttivat suomalaisen yhteiskuntatieteen pohjia myöten.

Mikä sitten oli sodan ruhjova vaikutus, siitä ei ole oikein tietoa. Oma ajatukseni on, että ainakaan pioneeriupseeri ei tullut Kiestingin motista ratkaisevasti muuttumattomana. Se oli todella paha paikka, ja yksi paha asia oli oman eri asteiden johdon jatkuvat epäonnistumiset ja miesten tapattaminen läjäpäin aivan toisarvoisten asioiden takia. Sattumalta tunsin erään toisenkin Kiestingin pioneeriupseerin ja tiedän pari isossa motissa ollutta.

Paavo Kolilla oli muuten siviilivuosina yhteys Kiestingin aseveljeen, johon hän oli tutustunut jo asevelvollisena Korialla, Kalle Päätalo. Kuinka ollakaan, Päätalonkin tapauksessa tietty maanisuus eli tavanomaisten rajojen ylittäminen tulee nopeasti mieleen. Päätalo haavoittui Kiestingissä ja aloitti toivuttuaan aika erikoisen elämänvaiheen ”rakkauskirjeiden tehtailijana”.

Koli oli muuan esimerkki aiheesta, joka minua on nyt joitakin vuosia kiehtonut, nimittäin suomalaisen, sinänsä vaatimattoman ja vanhanaikaisen keskiluokan valtavasta noususta. Tarkoitan sitä täysin normaalia, ihailua herättävää nousua, joka pyöri etenkin 1950- ja 1960-luvulla ja loi sen maailman huipputason Suomen, joka näyttää nyt entisten vaivojen sijaan vajoavan (yleiskielisesti) eräänlaiseen kollektiiviseen skitsofreniaan. Romaanien ”kuka minä olen” kysymyksen sijaan ajankohtaista on kysyä ”ketä me olemme”.


21 kommenttia:

  1. Asia on tärkeä kuin tämän kesän Ruokolahden leijona (punainen Jaguaari) ja siksi pieni lisätieto.

    British Journal of Psychiatry julkaisi 1994 kirjoituksen "291 World-famous men (B.J.P. 165:22-34) jossa postuumisti käydään läpi valtiomiehiä, filosofeja, säveltäjiä, kirjailijoita ja heidän elämänkerrastaan pääteltyjä psykiatrisia häiriöitä.

    Suomalaisista joukkoon oli mahtunut vain yksi: Jean Sibelius (hänen veljensä oli hyvin erikoinen HY:n psykiatrian professori Christian).

    Selvityksessä käy ilmi, että epävakaa mielenlaatu, kaksisuuntainen mielialahäiriö, vakava masennus ja usein mukana oleva kaksoisdiagnoosi - päihteet - ovat olleen kovin monen ongelmana. Lincoln, Washington, Hemingway...

    Se, mikä kannattaa panna merkille on, ettei artikkelin mukaan ja perusteella ole nähtävissä trendiä, että valtaan tai maineeseen/kunniaan pääsy mitenkään olisi "ehkäistävissä" sulkemalla ihmisen menestyksen mahdollisuudet tehokkaaseen diagnostiikkaan perustuen ja sitä kautta estettäisiin tuhon "virkatie". (kts esim tämän päivän diktaattorit ja maailmanvaltiaat, mutta myös taiteilijat ja ajattelijat).

    Sähköhoitoa ovat saaneet aika monet suomalaisetkin merkkimiehet, kovasti kunnioitetut.

    Tunnen lukuisia ihmiskohtailoita, työni puolesta ja muutoin, joiden perusteella Kemppisen Kiestinki-johtopäätös on veristä totta.

    Meissä kaikissa taitaa asua neandertalilais-tyyppinen taipumus erilaisiin amok-juoksuihin, mutta vain pisimmälle ehtivät toteuttavat teholla ja neroudella tuon rientämisen loppuunsa saakka.

    On mielenkiintoista nokko, että tuo BJP:n artikkeli käsittelee vain miehiä.
    Eivätkö naiset sairasta ja vallasta sairastu?

    VastaaPoista
  2. Kuulemani mukaan Paavo Koli päästettiin sairaalasta kotiin siinä vaiheessa, kun oli "parantunut". Se oli juuri se vaihe, jolloin potilaan itsemurhariski olikin suurimmillaan.

    VastaaPoista
  3. Kuolinilmoitusten muistovärssyt kertovat yleensä enemmän vaikeudesta
    löytää mitään sattuvaa sanottavaa ja siitä johtuvasta pakosta tyytyä
    värssyvihkojen kuluneisiin valikoimiin kuin vainajasta ja hänen
    ainutkertaisesta elämästään.

    Paavo Kolin kuolinilmoituksessa värssy vaikutti lyhykäisyydessäänkin
    kertovan olennaista vainajasta ja hänen elämästään:

    "Den levde inte mest,
    som levde längst."

    Ei se elänyt eniten, joka eli kauiten.

    Lukija Laihialta

    VastaaPoista
  4. Kolin Mannerheim-ristin ritariuteen johtaneista ansioista on kerrottu hyvin ylimalkaisesti, vain lopputulos: ei omia tappioita ja parisataa kaatunutta vihollista, jos oikein muistan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiestingin veteraanin poikana jäin miettimään, esiintyykö Koli Päätalon kirjoissa?

      Poista
  5. Parjasen kirjan jatko-osaa on odoteltu jo pitkään. Kolin vaiheet vuosina 1967–69 ovat kyllä Tampereella tiedossa. On myös nauhoituksia korkeakouluneuvoston kokouksista ja Veikko Lintisen valokuvia automatkoista.

    Kauan sitten kuolleen henkilön yksityisyyden suoja on aina vähän hämärä kysymys, kun sukulaisia ja ystäviä on paljon hengissä. Kolin tapauksessa en oikein usko, että asiaan liittyisi mitään, mitä nykyään ei voisi kertoa.

    Konvergenssiteoriaan uskoneille hänen sukupolvensa sosiologeille, varsinkin entisille sotilaille, Tshekkoslovakian miehitys oli tietenkin hirmuinen isku. Mauno Koivistokin kertoi pysähtyneensä tien viereen itkemään, kun kuuli uutisen autoradiosta.

    Kolin hypomaniasta ei ole epäilystäkään. Pysähtyneisyyden aikana se erottui selvemmin kuin nyt. Aika monet hänen hulluimmista suunnitelmistaan ovat itse asiassa sittemmin toteutuneet, jotkut Tampereellakin.

    vuorela, tampere

    VastaaPoista
  6. ketä me olemme?
    hyvä kyssä!
    ja millä asialla?
    vielä parempi … jne..
    Tämä kysymysrypäs hiipi sisään miesten mieliin jatkosadan raskaina vuosina kun usko hiipui natsi-Saksaan, sen kaikkivoipaisuuteen, ja siihen, että sen veljenä tässä kasvetaan suur-Suomeksi. Aseveli dumppasi Suomeen vaaralliseksi havaitsemaansa metamfetaminia tonnitolkulla.
    Sen sodan jälkitilan työstö kaikkine kauheuksineen oli edessä hengissä selvinneillä. Sitä kutsutaan hienosti posttraumaattiseksi stressiksi. Jotkut kenties tukahduttivat tämän psyyken väistämättömän tehtävän esim. työllä tai muulla mukavalla aktiivisuudella. Oli niitäkin, jotka kirjan kirjoitettuaan tappoivat itsensä - useita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sattumalta osui eteen Yrjö Kokon Pessi ja Illusia monellakin tavalla. Satuhan työstää sotakokemuksia tavallaan reaaliajassa. Tehneekö se vielä sitä ihan kollektiivisestikin. Korsukaverit kun toimivat tekstin "ateljeekritikkoina".

      Satuhan taitaa kuvata pessimismin ja toivon kamppailua yhä kaoottisemmaksi käyvässä maailmassa.

      Monilla veteraaneille kuitenkin nimenomaan kovaan työhön uppoutuen torjuttiin karmeat sotakokemukset. Esimerkkejä on miten kasikymmpisenä ukkona ahdistavat muistot nousevat mieleen, kun niitä ei koskaan aiemmin ole ollut mahdollista käsitellä.

      Poista
  7. Välttelin pitkään sotia 1939-44 kuvanneita kirjoja ja kun aiheiseen lopulta tutustuin, olen tullut tulokseen että Haavikon Päämaja - Suomen hovi kirja kertoo niin sanotusti ison kuvan hienosti. Siinä on puutteita ja haavikkomaista arvoiteuksellisuutta, mutta sitä kelpaa ojennella lukukehotuksen kanssa. Aika monet ovat sitten kiitelleet jälkeenpäin.

    VastaaPoista
  8. Kas kun kukaan ei ole hoksannut pyytää blogistia kirjoittamaan kenenkään merkkihenkilön elämänkertaa! Tulisiko siitä mitään, tuskinpa.

    VastaaPoista
  9. Varsinkin 60-luku alku oli mahtavaa aikaa Tampereella. Yyhteiskunnallinen Korkeakoulu siirtyi sinne, kiitos mm. runoilijaprofessori Unto Kupiaisen eduskuntakäynnin. "YKK on vain näärännäppy Helsingin Yliopiston nenänpäässä." Paavo Kolista tuli sosioloagian professori, myöhemmin Tampereen Yliopistoksi muuttuneen laitoksen rehtori. Mikä heittäytyminen, yleisönsä ottaja, perheensä ja sotakokemustensa varaan rakentava luennoitsija. Gradusuunnitelmiaan esittelevä opiskelija tuli ulos hänen vastaanotoltaan lähimain tohtorina. Maailmalla ei ollut rajoja, mikä sitten tietysti kostautui oman henkisen kantin pettämisenä.
    Toinen runoilijaprofessori Kullervo Rainio saapui pariksi vuodeksi Psykologian professoriksi jotta Helsinki saisi aikaan hänelle sosiaalipsykologan professuurin ja onnistui. Mikä hurmuri, opiskelijoidensa motivoija.
    Antti Eskola ja muut enemmän tai vähemmän vasemmistolaisiksi ajautuneet eivät kuuluneet tuolloin, ainakaan vielä, samaan kastiin.
    Unto Kupiainen menehtyi pian Tampereelle muuton jälkeen, Paavo Koli, kuten yllä esitetty, Kullervo Rainio monenlaisten, poliittistenkin vaiheiden jälkeen yhä elossa. Kaikki kolme ovat sarjassa: sitä ihmistä en unohda koskaan. jtapio

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, maanisuutta tässä on oppinut vähän välttämään - kuitti tulee ja syöveri uhkaa. Nuo kuvaukset, imaginaatiot korkeudesta, jossa tämä ko. eli, ovat sellaisia että nyt ymmärrän enemmän.

      Poista
  10. Sittenhän on Göran Schildtin Alvar Aalto-elämäkerta "Det vita bordet", "Valkoinen pöytä", joka oli ainakin tekniseltä kannalta kunnianhimoinen, oikea tutkielma. Schildt jos kuka oli pätevä sitä kirjoittamaan, tunsi kohteensa hyvin henkilökohtaisestikin.
    EG

    VastaaPoista
  11. Parjasen kirja on kaikesta huolimatta aivan luettava ja kiinnostuneet löytänevät sen ladattavana pdf-tiedostona yksinkertaisella haulla.

    Kuulun itsekin "niihin ikuisiin sotajuttuihin juuttuneisiin" ja niin Päätalosta kuin Kolistakin kiinnostuin osin nimenomaan siksi että heidän vaiheensa liittyvät niin kiinteästi Kiestinkiin jossa isävainaakin ehti olla JR 53:n riveisssä. Mottiin hän ei tosin - onnekseen kuten hän joskus pienessä sievässä saattoi muistella - joutunut, vaikka oli silloin jo komennettu jalkaväen koulutuskeskuksesta rintamarykmenttiin. Ensimmäisellä yrityksellä mottia vahvistamaan tarkoitettu täydennysmiesosasto törmäsi vahvaan viholliseen ja ennen seuraavaa yritystä joku fiksumpi upseeri komensi nuorimmat huoltohommiin.

    Muuten: kun nykyään sodanjälkeinen Suomi hyvin usein nähdään pelkkänä YYA-Suomena, Kekkoslovakiana jne, on syytäkin muistuttaa ja ehkä korostaakin miten todellisuudessa Suomi oli niin monella tasolla kiinni koko läntiseen maailmaan Yhdysvaltoja myöten. 60-luvun lopun ja 70-luvun vasemmistoliike ja etenkin sen vahvimmin "neuvostomyönteinen"siipi oli toki näkyvä mutta silti vain osa - ja uskallan sanoa monin verroin merkityksettömämpi osa - sodanjälkeistä Suomea.

    VastaaPoista
  12. Huhupuheen mukaan Koli oli hypännyt ikkunasta ja huutanut kuvitelluille vainoajilleen: "Minua ette saa."

    VastaaPoista
  13. Livet är inte det värtsa man har och snart är kaffet klart ..

    VastaaPoista
  14. Kolin elämästä kertovaa Parjasen tekemää kirjaa, Itseään käskenyt mies, oli ainakin joku vuosi sitten tosi vaikeaa löytää. Sitä myytiin Treen yliopiston kautta ja painos oli loppu. Ostin 2 viimeistä kirjaa itselleni. Toisen välitin tutulle. Luulen että Paavo Kolin Kiestingin motissa suorittama "uroteko" eli pienellä alle 10 miehen pioneeriporukalla tehty vänäläisen aliupseerikoulun hyökkäyksen torjuminen ja siihen liittyvät vankien ampumiset oli eräs tekijä Kolin omaan ratkaisuun. Motissa vankeja ei voinut ottaa ja kirjan mukaan Koli itse antoi mallia vankien "käsittelyyn". Konepistoolein varustautunut Kolin johtama porukka lahtasi noin 200 venäläissotilasta jotka oli lähetetty tuhoamaan motissa ollutta Turtolan ryhmän esikuntaa.
    Torjunta sujui muutaman miehen ampuessa ja muutaman panostaessa vimmaisesti Suomi-kp:n lippaita. Vihollinen yritti vimmassa läpi samasta kohtaa ja lopputuloksena oli koko aliupseerikoulun tuho. Raatoja lienee ollut pari sataa. Vankejakin tuli ja kun porukka oli haluton ampumaan niitä, niin porukan johtajana ollut "Hiili" näytti kuinka sekin asia tehdään. Päätalon kirjoissa esiintyy eräs pioneeriupseeri nimeltä Hiili.
    Luultavasti tuo tapahtuma vaivasi siinä määrin että vielä kerran piti ampua...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täällähän tuo vastaus kysymykseeni tulikin - vänrikki Hiili. Päätalo ja Koli pitivät kuulemma yhteyttä Tampereella sodan jälkeen. Kannattaa kuitenkin muistaa, että Koli kuoli 1969 ja Liekkejä laulumailta ilmestyi 1980.

      Poista
  15. Paavo Koli näytti mallia mitä sotavangeille tehdään kun ollaan motissa. Siis syksyllä 1941

    http://www.ellibs.com/fi/book/9789514477966/marskin-ritari-paavo-koli-itseaan-kaskenyt-mies

    》Pioneeriupseeri Koli ja talousaliupseeri Päätalo ajautuivat jatkosodan alussa Vienan Karjalassa venäläisten piirittämiksi. Tätä kenraali Hj. Siilasvuon johtamaa Kiestingin motin taistelua pidetään eräänä jatkosodan hyökkäysvaiheen tuhoisimmista ja henkisesti masentavimmista. Motin viimeisenä päivänä 20-vuotias Koli pienen ryhmänsä kanssa tuhosi kokonaisen vihollispataljoonan. Tuosta taistelusta Kolille myönnettiin Mannerheim-risti.《

    ”Ylipäällikkö on pvm:llä 23.8.42 nimittänyt Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi luutnantti Paavo Olavi Kolin.

    Luutnantti Koli on sinnikäs ja taitava pioneeriupseeri. Ylivoimaisen vihollisen painostaessa asemaamme Lebedevon–Elovejärvien kannaksella uhaten kiertää sen, suoritti hän pioneerijoukkueellaan oma-aloitteisesti vastaiskun saarrostavaa vihollispataljoonaa vastaan. Kymmentuntisen taistelun jälkeen hän pysäytti ensin pataljoonan toisen siiven etenemisen ja iski toisen siiven sivustaan. Näitten taistelutoimien tuloksena oli vihollispataljoonan perääntyminen. Taistelukentälle jäi n. 200 kaatunutta vihollista luutnantti Kolin joukkueen selviytyessä tappioitta.”

    VastaaPoista
  16. Löytyy netistä pdf-muodossa ilmaiseksi

    Marskin ritari Paavo Koli : itseään käskenyt mies

    Julkaisun pysyvä osoite on http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-44-7796-6





    https://tampub.uta.fi/handle/10024/95465

    VastaaPoista