14. kesäkuuta 2015

Omaa lukua



Olli on omaa lukuaan ja omaa sukuaan. Minulla on täällä meneillään merkittävä juhlahetki. Kuten olen ennenkin inttänyt, suunnistus on parasta mahdollista televisioviihdettä ja penkkiurheilua. Kotona aamuvarhaisella hörppii herroiksi kahvia, ei tuuli tuiverra eikä hyttynen härnää.

Hiukan se vaatii harjoittelua, etenkin kartanluvussa. Nämä kilpakartat ovat omaa lukuaan nekin. Sanomalehti paljasti eilen, että karttojen tekijät ovat nykyajan alkemisteja. Aineisto on kaikille sama, se joka on verkossakin, laserkeilauksen piinallisen yksityiskohtiaset tulokset. Koska kysymyksessä on taide, alalla toimivat mestarit, joita on kuulemma kymmenen, ryhtyvät kampaamaan kartan maastoa yksityiskohtaisesti ja lisäämään ja poistamaan jopa puolimetrisiä kiviä. Sitten seuraa pitkällinen pelkistäminen. Kaikki ne yksityiskohdat, jotka eivät palvele pääasiaa, pyyhitään pois. Tulos on niin hieno, että katsojakin käsittää, miksi maailman huiput ovat jonkin kannon tai kiven armoilla. Ellei se satu maastossa silmiin, aikaa menee minuutti tai monta, ja kuuden seitsemän tunnin viestin tulos on metsässä.

Tuo kielikuva tuntuu harvinaisen huonolta tässä yhteydessä, kun vaikka kuinka monta sataa yli tuhat kilpajoukkuetta haahuilee yökauden metsässä. Ellei kokeileva katsoja heti hoksaa, rastit eivät siis ole kaikille samat. Myös siksi kilpailu on ”interaktiivista”. Katsoja saa ilahduttavan tilaisuuden keskittyä ymmärtääkseen, miksi yksi menee kuin arojänis ja toiset lysmähtelevät viimeisillä voimillaan.

Katsoja saa purkaa julmuuden tuntojaa. Todennäköinen voittaja tai kärkeen sijoittuja saattaa sekuntien ylimielisyyden takia juosta vierestä rastin ohi ja menettää minuutin tai kolme.

Niiden jotka kirjoittelevat uuden pääministerin projektinhallinasta ja joilta vuokaaviot jäävät ymmärtämättä, voisi vilkaista Jukola Viestiä. Mielestäni televisio näyttää maan talouspoliittista kuvaa, animaationa. Päämäärä ei ole ratkaiseva, vaan liike.

Bonus katsojalle on kypäräkamera. Nimeltä tunnettu mestari juoksee välillä kärkijoukkueen perässä, ja juoksee kovaa. Katsoja pidättelee hengitystään käsittämättä, mistä tuollainen juoksuvauhti löytyy ja miten on mahdollista säilyä hengissä mennessään kivikkoista rinnettä alas ja toista ylös kuin poliisia pakoon.

Aika pian tulee autolla tytär ja lisää sukulaisia ja sitten ajetaan joukolla sivu tuon suunnistuskilpailun paikan Paimion ja edelleen Ollin rippijuhliin. Sikäli kuin olen ymmärtänyt tarkoitukset, kohta kirkosta päästyä nuorilla herroilla eli lapsenlapsilla on tarkoitus vetäytyä vintille lyömään korttia. Yksi aikuinen sukulainen tiettävästi tulee kisoihin tuolta suunnistuskilpailusta. Useampikin läsnäolija on oikeasti suunnistanut tai keskittynyt aidosti ruumiinkunnon pitämiseen, ja ainakin yksi sielun.

Maalissa suunnistuskilpailun päätyttyä tarkastetaan kortti. Se on nykyisin digitaalinen. Vauhko mielikuvitukseni sepittää viestin ”ampukaa tämän viestin tuoja”. Mutta se on satua. Tuomaristo katsoo, onko kaikilla rasteilla käyty ja ovatko ”leimat” oikein. Virhe johtaa suorituksen hylkäämiseen, toisin kuin elämässä yleensä. Todellisuudessa ääneen luettu Jukolan sanoma oli ”käyköön sitten puuhun tai mäntyyn”. Paljon parempi iskulause kuin ”näillä mennään”.

Isoisä tuo juhlijalle teknologiahuumaa ja sukupolvien ketjua korostaen Leijona-merkkisen kellon. Se oli uutinen, että jotkut ripari-ikäiset haluavat oikean kellon. Kännykkä ei yllättäen ajakaan samaa asiaa. Tällaiselle kellovammaiselle ei ehkä ole mieluisampaa tietoa.

Aikoinaan tuo kellomerkki, joka ei siis viittaa tehtaaseen eikä edes laatuun vaan on joidenkin maahantuojien perinteinen leima, mainosti itseään kovasti lehdissä. Olisi selvitettävä; en pidä mahdottomana, että ”Leijona” olisi jotenkin tasavaltalainen, koska massatuotannon kellot olivat yleensä pietarilaista tekoa, ”Roskopf” luovutti nimensä kelvottomien kellojen yleisnimeksi. Meillä päin sanottiin ”roskooppi”. Se kuulostaa yllättävän samalta kuin ”horoskooppi”.

Mainoksissa pikkupojalla oli lierihattu, liivit ja kello, mutta muistaakseni ei housuja. Toisin on nykyisin.

Rippisaarnani on lyhyt. Näkyvä poikkeaminen toisten esimerkistä voi olla vain itsetehostusta, koska se on – matemaattisesti – aivan samanlaista toistoa kuin sokea toimiminen mallin mukaan. Kaikesta pitäisi poiketa – mistään ei saisi poiketa. Tässä mielessä radikalismi on konservatiivisuutta. Mutta ei sekään ole kummoistakaan ajattelua, että jotain olisi tehtävä vain siksi, että niin on ennenkin tehty. On siinä rippilapsella miettimistä. Sellaista sanotaan elämäksi.



11 kommenttia:

  1. Leijona-kelloa ja tyrävyötä mainostettiin ainakin vielä 1950-luvulla almanakassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Molemmat ovat lapsuudenkokemuksiani. Tyrävyö itse asiassa paransi tyräni vauvana. Itse en muista koko asiaa, mutta näin vyön myöhemmin. Vaari osti Leijona-kellon, kun menin kouluun vuonna 1962.

      vuorela, tampere

      Poista
  2. Katsomourheilu on ooppiumia (tyhmälle) kansalle, josta rahastaminen on diilereillä hyvin hallussa. Urheilun seuraamisen kiinnostavuuteen ei oma ymmärrykseni yllä ja siksi lähden mieluummin lenkille maastoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On se vaan hyvä kun keskuudessamme on näitä viisaitakin. - ooppiumia tyhmille - oma ymmärrykseni ei riitä - nyt en ymmärrä !

      Poista
  3. "Poikkea Kultakönniin, Kultakönni poikkeaa muista!"
    Liike sijaitsi muinoin Kaivokadulla vastapäätä rautatieasemaa.

    Pääkaupungissa harhaillut Kunnaksen Ilkka

    VastaaPoista
  4. Kivaa ,että huomioit jukolanviestin - KIITOS ! Olen ollut ikäni takia monessa mukana , mutta sydäntä riipaisevat muistot vyöryivät rintaani, kun katsoin eilen illalla alkavaa viestikilpailua, hiekkakuopassa jossa olin joskus nuoruudessani, saman viestin lähdössä. Joukkueita muutama sata ja sydän täynnä tunteita. Sinko55 antoi lähtölaukauksen ja siitä alkoi elämäni hienoin kuntoharrastus, joka välillä oli jopa kilpailua.

    VastaaPoista
  5. Pieni tarkennus Jukolan yöhön: kaikki joukkueet juoksevat lopulta täsmälleen samat radat kun seitsemän osuutta on kahlattu läpi. Mutta yksittäisellä osuudella rastivälit voivat ns."hajontojen" vuoksi olla suunnistajilla erilaiset. Tällä vältetään erityisesti huippujen osalta kisan muodostuminen peesamiseksi ja saadaan "pakka hajalle" ja miehet tekemään omia ratkaisuja. Kokoavia rasteja osuuksilta toki löytyy, esim. tv-rastit, jolloin saadaan arvioitu tilanne katsojillekin esille. Silti voi olla, että yhteiselle rastille tullessa toinen kilpailija on tuossa vaiheessa erilaisen hajontarastin /-rastien seurauksena juossut hieman pidemmän lenkin.

    Ratamestarin tekemistä hajontamalleista riippuen viimeistään ankkurien tullessa maaliin kaikki joukkueet ovat suorittaneet identtiset rastivälit. Hajontarastit eivät tosin ole yleensä tolkuttoman kaukana toisistaan, jolloin tilanteen kehitystä on kuitenkin mielekästä seurata koko kisan ajan. Kemppinen tämän kyllä tiesikin, mutta lajia tuntemattomalle blogin lukijalle asia saattoi jäädä hieman epäselväksi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kävi juuri niin kuin epäilit, tämä oli hyvä tiivistys asiasta, kiitos.

      Poista
  6. Rippijuhlia ja suunnistusta meidänkin suvussa on nyt harrastettu, on se aika. Ja useallakin lapsenlapsella on ollut kello ranteessa. Lienevätkö siis muotia? Yksi pääsi alaikäisenä oikein naisten maajoukkueeseen. Isoäitikin voi siis "harrastaa", tai siis olla harrastunut.

    Tuo tuossa ylhäällä ei taida olla azalea, mutta Haagan rhodopuistossa kannattaa käydä, kukinta on nyt parhaimmillaan ja komeita ovat. Lakatkin siellä kukkivat suoperäisessä maassa! EG

    VastaaPoista
  7. Sain vuosikymmeniä sitten rippilahjaksi kotoa muun muassa hopeiset kalvosinnapit; niillä ei ole kyllä ollut koskaan käyttöä.

    Valvoimme toissa yönä poikkeuksellisesti television ääressä Jukolan viestiä seuraten. Kolmikymppisen poikamme piti lähteä siellä matkaan noin klo 03 - lähes 16 km lähes harjoittelemattomana. Sattui vielä rankka sadekin. Oli siinä meillä vanhemmilla hermoiltavaa. Viisi tuntia matkaan meni, ja rankkaa oli ollut juosta läpimärkänä. Seuraavaksi aikoo lähteä polkemaan juhannukseksi pohjoiseen Keski-Suomeen. Hermoilu sen kun jatkuu...

    VastaaPoista
  8. Carl-Gustav ‘La Sol’ MCXIVmaanantaina, 15 kesäkuuta, 2015

    ”käyköön sitten puuhun tai mäntyyn”

    Näin, ja varmasti teini-ikäisistä vähintäänkin se ryhdikkäämpi osio saattaa vieläpä ajatella, että on oltava eritoten ryhdikästä, koska jonkunhan sentään on oltava. Havaintoja on näet tehty. Siispä ryhdikkäästi päin mäntyä. Edeltävässä sukupolvessa vastaavasti tuumaillaan, että kyllä luonto tikanpojan puuhun ajaa.

    Vaan eipä tikka tiedä pesimisen maksavan, ja puun olemuskin on epäselvä. Miten se edes on tikka, kun Numminenhan lauloi maailmankartalle jäniksiä? Nobelisti kuulostaakin onanistilta siinä missä talenttikilpailun voittaja lahjakkaalta. Heinleinkin sekoitti ilmaiset lounaat muuhun kivaan, sillä hernekeitto tuskin loppuu.

    Mitä tiukempi kilpailu, sitä läheisemmin inertia ja massan hitaus kulkevat käsitysten. Kärryssä nukahtaessa tippuu, ja se käy herkemmin, jos on vielä pakko olla hiljaakin turpaanvedon uhalla. Iän ja pseudosivistyksen karttuessa uhkauksen ytimeksi vaihtuu luonnollisesti mykkäkoulu.

    Pseudosivistyksestä seuraa pseudopolitikointia, eli sitä, mikä vielä median läpi suodatuttuaan jollakin tapaa todella näyttää tyylitajuttomasti muotoiltuna valkoiselta kuolemalta. Tyylipuhdas punainen kuolema sen sijaan on nykyään sukupuutto, kieltämättä humaani ele syntymättömiä jälkipolvia kohtaan. Rahaväki joutuu siis proleutumaan keskenään. Sujuisikohan sovussa?

    Kyllä se vaan pyörii, sillä nuoret eivät vielä ole alkaneet antinatalisteiksi laajassa globaalissa mittakaavassa. Paavikin vielä tovi sitten muistutteli, että eipäs ehkäistä. En vielä ole kuullut kenenkään puoli- tai kokoherjana heittävän sekopäärepertoääriin sisältyvän katoliseksi ryhtymisen.

    ___

    Bram Stokerin Dracula muuten livauttaa seuraavan: "I seek not gaiety nor mirth, not the bright voluptuousness of much sunshine and sparkling waters which please the young and gay."

    VastaaPoista