6. kesäkuuta 2015

Chandler II



Chandlerin Los Angeles on kuviteltu paikka. Jotkut angelinot (los-angelesilainen, siellä syntynyt – harvinainen laji) ovat kimpaannuksissaan oikoneet pahimpia parjauksia. Totuus lienee ollut kuitenkin Chandlerin esittämän suunnassa. Erilaiset rikollisorganisaatiot toimivat poliisin aktiivisesti tukemina ja huolehtien samalla kaupungin johtavien poliitikkojen rahoituksesta.

Los Angeles oli samaa kuin nykyisin jokin Aasian helvetillinen kaupunki – sienirihmasto. Asukasluku kaksinkertaistui vähän väliä, vaikka toinen puoli väestöstä ei ollut kirjoissa eikä kansissa. Ensimmäisissä Marlowe-kirjoissa keskikaupungin tuntumassa asuu vielä herrasväkeä; viimeisissä se on jo paikka, johon kukaan järkevä ihminen ei mene vapaaehtoisesti.

Ellroy ja sitten Joseph Wambaugh kuvaavat poliisin toimintatavat huomattavan samalla tavalla. Poliisi piti patukoineen huolen siitäkin, että minkäänlaisia ammattiyhdistyksiä ei päässyt syntymään eikä työpalkoista neuvoteltu. Ja kaupungissa ei oikeastaan ole satamaa. Enää ei oikeastaan ole rautatietäkään. Eikä metroa.

Chandlerin vaikutuksen käsittää ehkä parhaiten siitä, että yksi kaikkien aikojen parhaista rikoselokuvista, Polanskin ”Chinatown” on käsikirjoittajankin mukaan luotu nimenomaan Chandlerin pohjalla. Siten Jack Nicholson on eräässä mielessä Bogartin ja Mitchumin (ja eräiden muiden) seuraaja. Chandler oli itse sodassa saamansa vamman vuoksi erittäin kiintynyt päähän kohdistuneen pahoinpitelyn kuvaamiseen. Marlowe kolkataan vähän väliä tajuttomaksi. Polanski muutti tämän nerokkaasti vieläkin filmillisemmäksi nenän viiltämiseksi stiletillä niin että sankari saa kulkea laastari nenän alla. Ja Chandleria on myös Tarantinon Pulp Fictionin lisäksi Lynchin Mulholland Fall. Kadulle nimensä antanut vesi-insinööri William Mulholland muuten esiintyy henkilönä ”Chinatownissa”.

Hyvin mahdollisesti mustan elokuvan nousu johtui sodasta ja sota-ajan bensiinin säännöstelystä. Auton käyttö oli kertaalleen vienyt markkinat elokuvan alta. Nyt tuli vaihe, jolloin sopiva tekeminen piti löytää lähikulmilta, ja tuon tekemisen oli tehottava sekä kouliintumattomiin että valikoiviin. Vastaus oli elokuva ja siis studioiden kulta-aika. Kaikki kävi kaupaksi. Sodan ja taistelujen kuvaaminen oli sensuurin vuoksi vaikeaa; väkivaltainen sota sai odottaa elokuvassa vuoroaan vuosikymmeniä ja absurdi sota yli kymmenen vuotta (MASH; Catch-22).

Chandlerin luonteen kummallisuuksiin kuului aivan odottamaton nöyryys joissakin asioissa. Hän opetteli kirjoittamista! Hän oli mielestään täysin oppinut yliopistomies ja sorvasi välttävää runoutta vanhoilla mitoilla. Kun nyt piti elää jostakin, hän perehdytti itsensä vaikeaan kysymykseen, kerrontaan ja tarinan rakenteeseen. Hän opiskeli roskaviihteen keinot, kuten tapahtumien kuljettamisen vuorosanoilla. Hän kirjoitti uusiksi toisten tekstin pätkiä, jopa Hemingwayta, ja yritti löytää mallejaan parempia keinoja. Ja pian hänellä oli kertomisen koneisto hallussaan.

Nerokkuus tuli peliin kun hän oli oppinut, ettei kertomusta kuljeteta sanoilla eikä tyylikeinoilla, vaan tunteilla, tunnelmilla ja teoilla. Hän oppi myös sen, mikä tänäkin päivänä puuttuu suursuosikeilta, Dan Brownista Ilkka Remekseen. Mekanismi on peitettävä näkyvistä. Muuten tarina on kuin pihamaa, jossa viemäriputket, vesijohdot ja sähköt on vedetty asiallisesti mutta kaivannot on jätetty peittämättä. Valitettavasti suuri osa toimintakirjallisuutta antaa sellaisen tunteen kuin katselisi vanhan ajan herätyskelloa takaa päin. Rattaiden hidas liike ei ole järin viihdyttävää.

Chandlerin oli kliseen mestari. Huonommat arvostelijat löytävät viihteestä kliseitä eli stereotypioita ja tekevät niistä numeron. Kyllä heikon viihteen niistä tunteekin – sotakirjassa sankarillinen luutnantti, kireä kapteeni, rempseä kersantti, kiero korpraali ja yksivakainen sotamies…

Mutta ongelma on, miten kliseet pannaan töihin. Sekä sota- että poliisiromaanin todellinen olemassaolo syy on helppo ja kliseinen keino marssittaa kertomukseen, tuttujen sankareiden eteen, yhä uusia tyyppejä. Aina uusi pikku porukka, aina mahdollisesti mielenkiintoisia tyyppejä.

Chandler tekee Dostojevskit. Hänen mysteeriensä tunnettu sotkuisuus johtuu siitä. Hän tekee sen, missä nykyisistä jopa Mankell ja Nesbö ovat lujilla: hän pyörittää toiminnassa ja dialogissa kuutta – kahdeksaa eri henkilöä, joiden suhteet vaihtuvat, kasvavat ja romahtavat. ”Syvässä unessa” on ehkä 15 mieleenpainuvaa henkilöä, joista joskus puolet on samanaikaisesti äänessä.

Billy Wilderin ja William Faulknerin toteama Chandlerin mestaruus oli tarinan vaikein ongelma: miten mennään pisteen yli. What next, eli kuis sitte. Tarina virtaa kuin vahva joki. Elokuvassa käsite on ”continuity” eli toiminnan jatkuvuus. Tässä ratkaisu on alkeellinen ja toimiva, minä-kerronta. Kertoja on sankari itse. Tämä tekniikka vaatii paljon taitoa dekkarissa. Kirjailija maalaa itsensä äkkiä nurkkaan, koska käytettävissä ei ole keinoa ”samaan aikaan toisaalla”.


Paras kirjoittamisen motiivi on raha. Chandler kirjoitti pysyäkseen hengissä, vielä rikkaana. Hän oli niin vaikeasti hullu, ja niin juoppo. ”Kuolet ellet kirjoita.” En usko, että parempia dekkareita olisi olemassa, ja yleisproosana ne kuusi sijoittuvat huipulle (Kuolevan kirjoittama ”Playback” eli ”Vuosien varjo” ei ole hyvä.)

9 kommenttia:

  1. Kyllä heikon viihteen niistä tunteekin – sotakirjassa sankarillinen luutnantti, kireä kapteeni, rempseä kersantti, kiero korpraali ja yksivakainen sotamies… Tuntematon sotilas? Anyone?

    Setä voisi kysyä – alaa kun jonkin verran tuntee, että miksi Tuntemattoman uudessa englanninnoksessa taisteluhuuto "hakkaa päälle" on yritetty kääntää? Ei kai kenellekään tule mieleen esimerkiksi YPAA-huutojen kääntäminen HURRAAksi. Banzai taitaa olla ihan kaikilla kielillä banzai.

    VastaaPoista
  2. Marlowe-kirjojen rentouttavuus johtunee juuri tuosta tunnelmien varassa etenemisestä. Juonen seuraaminen tuntuu harvinaisen yhdentekevältä. Konnan paljastuminen herättää lopussa kuitenkin ainakin sääliä ja väsymystä. Jotain samaa niissä on kuin Mozartin pianosonaateissa, liian helppoa ja liian vaikeaa yhtäaikaa, tuttua ja yllättävää.

    VastaaPoista
  3. Tarkoitat varmaan Lynchin elokuvaa Mulholland Drive. Mulholland Falls on Lee Tamahorin ohjaama.

    VastaaPoista
  4. Oikaisu: Tuo Lynchin ohjaama leffa on Mulholland Drive, ei Mulholland Falls, joka on puolestaan Lee Tamahorin ohjausta.

    http://finnish.imdb.com/title/tt0117107/?ref_=nmmd_ph_tt1

    Itse lienen sitten toivoton juntti, mutta tuo Mulholland Drive kuuluu kyllä niiden leffojen joukkoon, josta en ensimmäisen varttitunnin jälkeen ymmärtänyt enää kertakaikkiaan mitään, surrealismi löi täysin yli hilseen. Hieman harmillista, kun erään sortin Lynch-fani olen noin muuten, mm. Twin Peaks lukeutuu lemppareihini. Sen sijaan tuo Tamahorin Mulholland Falls kuuluu omassa lajityypissään parhaimpiin katsomiini, joka on tähän mennessä vastaan tullut, eikä vähiten Nick Nolten katu-uskottavan koviskyttäroolin ansiosta. Ja kuten arvata saattaa, tykkään film noir' sta noin muutenkin, mm. samaiseen tyylilajiin tehty Murharyhmä (Crime Story), joka on meilläkin pariin kertaan pyörinyt maikkarilla, kuuluu lempisarjojeni joukkoon. Ei niin, että sekään välttämättä olisi kovinkaan tiukasti realistinen kuvaus 50-60-lukujen vaihteen Yenkkilästä, mutta se kieltämättä tavoittaa nostalgiaposeerauksellaan mestarillisesti juuri sen mielikuvan, joka varsin monilla tuosta aikakaudesta on populaarikulttuurin vaikutuksesta syntynyt.

    -G-mies-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulholland Drive on uni. Kyllä sen katsoo. Lopussa herää sama kysymys kuin aamiaispöydässä: minkä pahkeisen takia kenenkään pitäisi olla kiinnostunut toisten unista.

      Poista
  5. "Valitettavasti suuri osa toimintakirjallisuutta antaa sellaisen tunteen kuin katselisi vanhan ajan herätyskelloa takaa päin. Rattaiden hidas liike ei ole järin viihdyttävää."

    Samaa mieltä itse asiasta, mutta en kuvasta: mekaanisissa kelloissa läpinäkyvä takakansi on muodissa ja skeletonit, edestäkin läpinäkyvät, ovat tavoiteltuja. Hyvin viihdyttävää, eihän kokeisto pelkästään hitaasti raksuta: liipotin!

    VastaaPoista
  6. Satun tykkäämään niin gershwineskeistä kuin chandlereskeistäkin. Ällistyttävän uusia termejä molemmat, nimetty 1800-luvun lopulla syntyneiden äijien mukaan.

    Voipa hyvin olla, että Polanskin Chinatown on hienoin chandlereski. Suomalaisessa kirjallisuudessa ensimmäinen ihan tietoinen lienee Veijo Meren Everstin autonkuljettaja. Meren vähemmän tietoiset ovat parempia.

    vuorela, tampere

    VastaaPoista
  7. Itse luen Chandleria ennen kaikkea hänen esseensä 'The simple art of murder', ja erityisesti sen toiseksi viimeisen kappaleen resonanttien lauseiden kautta. Chandlerin yksityisetsivää on muistaakseni itse André Bazin kuvannut sanoilla: "Tällaista ihmistä eivät määrittele hänen rohkeutensa tai pelkuruutensa, ei se satunnainen kunnioitus tai halveksunta jota hän osoittaa porvarillisia hyveitä kohtaan, vaan se eksistentiaalinen kypsyys, joka vähä vähältä muuttaa elämän hellittämättömäksi ironiaksi kuoleman kustannuksella.'
    Essee löytyy netistä http://www.en.utexas.edu/amlit/amlitprivate/scans/chandlerart.html

    VastaaPoista
  8. "Ja kaupungissa ei oikeastaan ole satamaa. Enää ei oikeastaan ole rautatietäkään. Eikä metroa."

    Pikkudetaljeja, mutta kuitenkin. Los Angelesin satama on Yhdysvaltojen suurin konttisatama, eli ei ihan merkityksetön. Rautatie on kyllä heikko. "Metro rail" nimellä kulkevaa ratikka- ja metrojärjestelmää on rakennettu 90-luvulta lähtien, siinä on kuusi linjaa joista kaksi maanalaisia. Asemia on 80 kappaletta ja asiakasmäärät lähestyvät bussimatkustajien määriä.

    VastaaPoista