7. kesäkuuta 2015

Teltta



Kuvan teltta on kateissa. Rehellinen löytäjä palauttakoon minulle. Palkkioksi ei nyt ole muuta kuin lämmintä kättä.

Kriittinen lukija ehtii nyt ajatella, että noita nyt on ollut iät ajat ja jokseenkin samanlaisessa asui jo Aabraham Mamren tammistossa, kun hänellä kävi Jumala kylässä. Samaan ajatuksenvetoon mielessä käyvät Paavali, joka oli Luukkaan mukaan teltantekijä, ja Omar Khaijam, runoilija ja matemaatikko, jonka väitetään osanneen myös tuon ammatin. Hän käyttää runoissaan itsestään nimitystä ”Omar teltantekijä”, mutta toisaalta palaa useasti ajatukseen, että taivas ja myös elämä on teltan kaltainen, kuin sulttaani suurivaltainen. Mutta sen teltan purkaa ja vie pois kuolema, kulkukauppias.

Kunnon retkelle sopivaa, mukana kannettavaa vaellustelttaa ei kerta kaikkiaan ollut olemassa vuonna 1950. Näin väittäessäni tiedän, että suhteellisen vähällä vaivalla löytäisin itsekin tiedon, joka todistaisi väitteeni vääräksi. Taatusti Ruotsissa ja etenkin Norjassa oli. Niitä vain ei tunnettu eikä täällä kellään ollut valuuttaa sellaisen hankkimiseen. Joskus 1950-luvun puolivälissä eräät, kuten isäni, säästivät koko talven rahaa ja ajoivat kesällä Tromssaan ostamaan norjalaisen makuupussin. Isälläni oli tosin itseään varten tuntemattomalla tavalla hankittu Yhdysvaltain armeijan ylijäämävaraston täysuntuvapussi, jossa oikein luki ”U.S. Army”.

Vakiintuneissa teltoissa, kuten partiolaisten Niger, ei ollut pohjakangasta. Sopu-teltta eli kupolimalli oli kehitetty ennen sotia, mutta se oli liian painava mukana kannettavaksi, muistaakseni viisi – kuusi kiloa. Ja telttoihin noin yleisesti oli miespuolinen väestö lopen kyllästynyt. Vielä omana aikanani partioleireillä käytettiin armeijan puolijoukkuetelttaa. Se ei käytännössä liikkunut maastossa miesvoimin.

Mutta kuvan teltan isäni suunnitteli itse, isoisäni hankki paitakankaan tavalla, joka ei ehkä kestä julkisuutta, ja äitini ompeli teltan kotona Husqvarna-merkkisellä ompelukoneella. Teltta palveli kauan, kunnes joku ryökäle jätti palauttamatta sen lainasta.

En ole varma, oliko ilmeeltään juuri samanlainen kahdella alumiinitangolla varustettu myöhempi teltta todella parempi. Sain sellaisen isältä häälahjaksi 11.6.1966. Mielestäni lahja oli lähes loukkaava. Vaimoni oli suunnilleen samaa mieltä. Tapaus on erikoinen, koska mielikuvissani olin isäni mukana vaelluksilla vain poikkeuksellisesti ja olen joskus ihmetellytkin sitä. Totuus on kai toinen. Isä yritti kasvattaa minusta kokoomukselaista kairankiertäjää, siinä onnistumatta.

Syy ei voinut olla hintelyyteni tai saamattomuus. Kun Toppari ja Aspola olivat isäni mukana vaelluksella Haltille, minä olin peukalokyytimatkalla Kauhava – Marseille – Kauhava. Tuollainen yksin peukalokyydillä tehty matka, jonka aikana olin kolme viikkoa Berliinissäkin, vaikuttaa nyt vaikeasti uskottavalta. Totta se kuitenkin on. Yöpymispaikkojen verkosto oli hyvä. Ikää minulla oli 17. Vaeltavaa kisälliä ei kummasteltu. Vastahan ikäiseni olivat yrittäneet ampua amerikkalaisia panssarivaunuja rikki ja juosseet Ranskan pusikoissa pakoon saksalaisia. Jotkut minut kyytiin ottaneet muistelivat jopa kokemuksiaan ratsuväessä ensimmäisessä maailmansodassa, kuten yksikin lääkäri, joka poltti sikaria puuimukkeessa.

Olin opetellut kieliä. Oli se tarpeen. Itä-Berliinistä en ollut päästä pois, kun olisi täytynyt esittää kuitti 10 länsimarkan vaihtamisesta itämarkoiksi. Vuolas ja virheellinen saksa auttoi. Nojasin Berliinin muuriin, jonka laasti oli tuskin ehtinyt kuivua. Ranskassa olisin jäänyt yöksi heitteille, ellen olisi selittänyt armeliaalle suuren hotellin respalle, että tyrkyttämäni suomalainen seteli oli oikeaa valuuttaa, mutta käsillä oli Neitsyt Maarian taivaaseen astumisen päivä ja pankit olivat siis kiinni. Seteli – ainoani – oli epäilyttävä. Siinä luki suomeksi ”10 000 markkaa”. Rahanuudistus, joka pyyhkäisi myös seteleistä kaksi nollaa pois, toteutettiin maassamme vasta 1963.

Minulla oli verkkokassissa se isän makuupussi ja jenkkikassissa vähän alusvaatteita, vaihtopaita ja runokirja.

Tuo isän teltta lienee kiinnostava alan harrastajille. Tunnetumpi on hänen useissa kirjoissa esittelemänsä loue. Yllättäen Wikipediassa on tällainen tieto (Loue):

While open canvas shelter is not uniquely Finnish, the shape of modern loue was developed by writer Aarne Erkki Järvinen and presented first time in Metsästys ja kalastus-magazine in 1931. After second world war loue was popular in Finland among boyscouts through books of Kullervo Kemppinen and Olli Aulio. Originally loue was made out of cotton tent canvas, later nylon. Lähemmin





4 kommenttia:

  1. Ei Mamren tammistosta vaan Yhdysvaltain preerialta on tallennettu seuraava telttaepisodi:

    Yksinäinen Ratsastaja ja Tonto yöpyvät teltassa. YR herää yöllä, tuijottaa tähtikirkasta taivasta, herättää Tonton, ja ryhtyy filosofoimaan:
    - Kun katselet tähtiä yläpuolellamme, ajatteletko maailmankaikkeuden valtavaa kokoa, sen syntyä, sen luojaa vai yön vaalenemista kohta aamuksi?
    - Mietin, kuka helvetti on varastanut meidän teltan.

    VastaaPoista
  2. Hienot matkamuistelut. Pariisista sanottu, opettaa elämään mutta ei auta siinä, sopii myös ylämaihinkin. Teltan historia tuntuu olevan samalla kauhean pitkä ja lyhyt samalla kertaa, se on kai jonkin sortin alkukuva siitä mitä tämä kaikki on.

    VastaaPoista
  3. Ei ole näkynyt tuollaista täällä päin, mutta lupaan olla valppaana.
    Saksaa puhuvia nuoria Wandervogeleita ilmestyi Suomeen paljon 1950-luvun loppupuolella, ilman telttoja kyllä. Pienessä kirkonkylässä se herätti huomiota, varsinkin kun he puhuivat tosi äänekkäästi ja esiintyivät maailmanvalloittajan tavoin.
    Heitä muistaessani sain oudon dejavun. Suomi on nykyisin vahvan Saksan johtaman akselivaltion pohjoisin vihanta ja pärjää porukassa nipin napin, tänne istutetun luterilaisen työperinteen ja heikoissa luonnonolosuhteissa eläneiltä esi-isiltä perityvän järjettömän periksiantamattomuuden voimin.
    Mutta Kreikka. Joku työtön sikäläinen matkailuyrittäjä kiteytti hienosti kreikkalaisten olevan elämännautiskelijoita, puun alla ryhmissä mielellään keskustelevia sivistyneitä ihmisiä kulttuurin kehdossa. Tuo heidän luomansa kulttuuriperinne ja sen vielä näkyvät rauniot ovat Kreikan arvokkain - ja kutakuinkin ainoa - kansallisvarallisuus. Kreikan pitäminen pakolla mukana tässä luterilaisuuden akseliliittovaltiossa haiskahtaa rikokselta Kreikan ihmisiä ja ihmisyyttä vastaan.
    Mitkä lienevät teltan mitat ja väri, noin suurin piirtein, jos tuota muotoa oleva harjateltta sattuu silmään?

    VastaaPoista
  4. Partioleiri... joo. Puolijoukkueteltta oli, nukuttiin siellä kuin sardiinit nätisti vierekkäin, kaviot kaminaa kohti. Vaikka ei kaminassa tuli palanut; sateisenakin kesänä tarkeni palella ilman sitä. Eikä me oikeastaan - ainakaan kaikki meistä - nukuttu. Vaan vakoiltiin mitä partiojohtajat - jotka asuivat Sopu-teltoissa, tekivät. No, ainakin kävivät tupakalla nuotiopaikalla. (Syty nuotio, pala nuotio, valaise ja lämmitä meitä nuotio. Huh huh hyppää Ilves! ) Kun se suurin Kiho röökin jälkeen kusi mustuneeseen nuotioon, me huudettiin pusikosta "Ohoh, metrin letku ja venttiili päässä". Sit juostiin (lujaa) takaisin siihen isoon telttaan, ja oltiin kuorsaavinamme.

    Aamulla oli usvaa järven päällä. Ja metsä kohisi ihan eri lailla kuin yöllä. Tsaikka ja vanikka maistui. Ja aina vähän haukotutti. - Mutta kyllä oli kiva olla olemassa!

    VastaaPoista