5. kesäkuuta 2015

Chandler I

Chandler I

Hyvä että on blogi. Voi panna sanaa kiertämään. Raymond Chandlerilla on maaginen maine. Elokuvista ainakin ”Syvä uni” aiheuttaa edelleen katsojassaan syvää ja kestävää mielihyvää, vaikka ohjaaja Hawks melkein haastoi tuotantoyhtiön oikeuteen silpomisesta, jota tuottaja nimitti editoinniksi. Elokuvan sekavuus ei siis ole vastoin yleistä luuloa ohjaajan eikä kirjoittajan vika.

Vaikka kirjat ovat niin vanhoja, osittain ennen sotaa julkaistuja, viihteenä ja väkivaltaromaaneina niitä ei ehkä ole ylitetty. Moni on myöntänyt hänelle velkansa, esimerkiksi James Ellroy. Tämän tiedon pitäisi kummastuttaa, sillä nyt luettuna nämä ”kovaksikeitetyt dekkarit” vaikuttavat aivan lapsellisilta. Tyhjää sanailua, sitäkin tyhjempää ja sitten juonentapainen pahimmillaan muutaman sivun sekasortoisena repliikkinä kirjan lopussa. Miksi haaskata aikaa sellaiseen?

Yleisen kirjallisuustieteen levittämästä mielipidesuunnasta välittämättä pidän arvokkaina sellaisia romaaneita, jotka esittävät nautittavassa muodossa yhteenvedon vaikeista asioista. Chandler kertoo Los Angelesista ja siten Yhdysvalloista ja siten esimerkiksi Helsingin huumepoliisi Aarniosta paljon sellaista, jonka edessä yhteiskuntatiede tylsyttää kyntensä ja sosiaalihistoria takoo miekkansa koloille.

Raymond Chandler oli kolmen kahdeksikon miehiä, syntynyt 1888 eli isoisääni melkein kymmenen vuotta vanhempi. Ellei hän olisi niin hyvä, lukisin häntä viktoriaanisena periodikirjoittajana. Voimani eivät riitä nostamaan häntä Mark Twainin rinnalle ja Norman Mailerin yläpuolelle kirjailijana, joka antoi kielen ja sisällön kokonaiselle aikakaudelle. Sen haluaisin tehdä.

Omassa arvopyramidissani huipulla ovat aikakauden muuttajat eli sellaiset taiteilijat kuin Goethe ja Dickens ja – Topelius. Kaikkia yhdistää säkeistömuotoinen proosa, joka on kuin Schubertia.

Chandler oli jo lähes keski-ikäinen ängetessään Kanadan armeijaan ja joutuessaan länsirintamalle Arras’n seudulle. Hänellä oli kauan kaksoiskansalaisuus, koska äiti kuljetti hänet pienenä Englantiin, jossa hän kävi Dulwichin hienostokoulun ja aikaili yliopistoissa ja oppi pahimmanlaatuisen britti-snobismin, joka lisäsi hänen henkilökohtaista epäsuosiotaan kotona ja kaukana. Hän muun muassa oli vakavissaan sitä mieltä, että jalo eli aatelinen syntyperä tekee ihmisestä muita paremman. Saa lukea tarkkaan ennen kuin huomaa, että osa mielikuvitussalapoliisi Philip Marlowen viehätyksestä on tämä kuvattuja olosuhteita uhmaava piirre. Marlowe on salapukuinen markiisi tai jaarli tai sellaisen neljäs poika. Vaikka hän viihtyy vähäosaisten seurassa ja juopottelee mielellään näiden kanssa, hänessä ei ole mitään demokraattista, ja amerikkalainen vapaus-eetos näkyy vain väkivaltaisten gangstereiden ihailuna. Chandler on Rudyard Kiplingin hurraa-henkinen aateveli. Kipling tosin suisti suutaan, kun hänen oma poikansa kaatui länsirintamalla.

Chandlerilla oli kaksoiskansalaisuus. Vaikka U.S:A oli jo liittynyt sotaan, hän keksi ilmoittautua jalkaväkeen Kanadassa. Kanadalaisten valtava panos molempiin maailmansotiin jää monilta jopa huomaamatta. Sotilaina he olivat maailman parhaita tai toiseksi parhaita – australialaiset ja uusi-seelantilaiset olivat vielä hurjempia, mutta heidät tapatettiin sukupuuttoon jo Gallipolissa.

Joukkueenjohtajana länsirintamalla Chandler joutui todella pahaan keskitykseen. Hänen johtamansa joukkue muuttui atomeiksi ja hän itse sai päähänsä niin pahoja tälleja, että toisin kuin elämänkerran kirjoittaja Tom Hiney arvioisin hänen saamansa vammat pysyviksi ja persoonalisuushäiriöt siihen liittyviksi. Hän oli viimeiset kymmenen elinvuottaan eli 1950-luvulla niin paha alkoholisti, että paskansi housuihinsa ja oksensi päälleen tai toisten päälle. Ja sellainen hän oli tilanteissa, joissa rahaa oli liikaakin ja entiset ja tulevat nobelistit jonottivat hänen ovellaan ilmaistakseen ihailunsa.

Kuten romaaneista ilmenee, naisista Chandler ei ymmärtänyt mitään. Hän meni naimisiin itseään 18 vuotta vanhemman Cissyn kanssa luullen tätä 40-vuotiaaksi, kun Cissy oli todellisuudessa jo täyttänyt 53. Niinpä lapsia ei tullut, ja kaksi hänen ympärillään liikkuneista naisista sai hänen kuoltuaan aiheen rajuun testamenttiriitaan. Loppuaikoinaan Cissyn kuoltua Chandler kosi useimpia vastaantulijoita.

Se on suurisuuntasinen väärinkäsitys, ettei Amerikassa yleensä tunnettaisi Chandleria. Tällaista tietoa ovat levittäneet Anhava, Saarikoski, moni muu ja minä. Kysymyksessä on erehdys. Chandler – ja ensin Dashiel Hammet – aloitti roskaviihteen kirjoittajana mutta kehitti rikosromaanin korkeakirjallisuudeksi ja sai kärsiä tavanomaista kylmäkiskoisuutta maan kirjallisilta hienoperseiltä, mutta se oli ohimenevää. Hänen merkittävyytensä huomattiin ja sitä julistettiin laajasti ja kaikin kunnianosoituksin. Kustantaja Knopf teki parhaansa ja Hamish Hamilton Englannissa samoin. Ruotsi ja Tanska huomasivat uuden ilmiön ensimmäisinä, ja ranskassa ”musta sarja” nosti Chandlerin Simenonin rinnalle ja alan kirjat ja elokuvat saivat siitä nimen, ”noir” eli musta. Luultavasti nimitys oli korostamassa eroa brittien valoisaan puzzle-perinteeseen, jonka varhainen ja ylittämätön mestari oli Agatha Christie. […]



8 kommenttia:

  1. Howard Hawksin Syvä uni -filmatisoinnin levyjulkaisuilla on usein molemmat versiot. Vuoden 1945 levitystä edeltävä versio (jota näytettiin mm. armeijan kiertueilla) on juoneltaan romaaniakin johdonmukaisempi. Vuoden 1946 lopullisesta levitysversiosta poistettiin 20 minuuttia juonen ymmärrettävyydelle tärkeää aineistoa ja muuten vakavaa asiaa (syyttäjänvirastolla viitataan rikkaiden mahdollisuuteen kiertää lakia) ja lisättiin 18 minuuttia Bogartin ja Bacallin teerenpeliä. Hawks oppi tästä, että juonen tolkullisuus ei ole tärkeintä. Molemmat versiot kannattaa katsoa ja päättää sitten kumpaa haluaa katsoa useammin...

    VastaaPoista
  2. Satuin viime viikolla tutustumaan syvällisemmin Larry Flasslerin kirjaan "Busted by the Feds".

    http://www.bustedbythefeds.com/

    Ja jos kysytään, niin kyllä liittyy Chandleriin ja Syvään unen.

    Kirjaa voisi myös kuvata pikaisella säävaroituksella Suomen käytäntöihin.

    VastaaPoista
  3. Hyvä saada maan pinnalle palauttavaa Chandler tekstiä. Nämähän ovat lohtulukemistoja, joita helposti sublimoi, naiskuva on kapea, mutta tyypit kiiinnostavia. Ja ainahan välillä on Hirvi-Malloyn tapainen roisto, jolla on inhimilliset ja koskettavat piirteet kaikesta tyypittelystä huolimatta. Veijo Meri arvosti Chandlerin korkealle, hänen tekstinsä iskee myös välillä yllättäen leukaperiin.

    VastaaPoista
  4. Chandlereita lukee mieluusti, mutta "kovaksi keitetty" istuu Dashiell Hammettin dekkareille paremmin. Hammett toimi itse Pickertonin leivissä yksityisetsivänä, ja hänen hahmonsa ovat sen mukaisia: he olettavat, että asiakas valehtelee joka tapauksessa. Juttuja selvitetään rahasta -- ei siis totuuden kaipuusta, rakkaudesta tai oikeudenmukaisuuden halusta.

    Riittävän vanha viihdekirjallisuus muuttuu jotenkin ihmeellisesti kaunokirjallisuudeksi. Sama juttu näytelmissä.

    VastaaPoista
  5. Chandlerista ei lisättävää, mutta mulla leuka loksahti Parnasson kolahtaessa postiluukusta: iso juttu Lee Childista. Mahtavat Laitinen, Anhava ja kumppanit pyöriä haudoissaan.

    VastaaPoista
  6. Kanadalaisilla oli molemmissa kahinoissa maine, etteivät juuri ottaneet vankeja.

    VastaaPoista
  7. Chandlerin taiteenlajeista ilmeisin oli wisecrack. Myös Lawrence Block on parempi siinä kuin missään kovaksi keitetyssä. Blockin uusin rikkoo siinä lajissa Chandlerin Pikkusiskon lyömättömänä pidetyn maailmanennätyksen.

    Jos pitäisi antaa yksi hyvä neuvo kenelle tahansa, joka kirjoittaa mitä hyvänsä millä kielellä milloinkin, sanoisin: Lue Lawrence Blockia. Järjestyksessä.

    Blockin dekkarisarjat ovat luultavasti päättyneet, yhtä lukuun ottamatta, monista historiallisista ja loogisista syistä. Bernie Rhodenbarr kuitenkin ponnahti taas esiin kirjassa The Burglar Who Counted The Spoons. Se on täydellisen ajankohtainen kuva ihmiskunnan kulttuurista eli New Yorkista.

    Tekisipä joku siitä elokuvan. New Yorkissa eikä Kaliforniassa, siinä tavaratalovaltiossa, jossa on maailman parasta kaikkea sitä, mikä ei ole mitään.

    vuorela, tampere

    VastaaPoista

  8. Valuuttarahastolle IMF:lle jätettiin tulevien kansallisten talouspolitiikkojen avaimet siellä Bretton Woodsissa sodan yhä jatkuessa. Neuvostoliitto oli mukana täysin rinnoin. Siksiköhän Suomi onnistui livahtamaan sisään näihin gatteihin ja muihin ennen Kylmän sodan tiukkenemista. Eikä ulos kehdattu vaatia ?

    Suomihan sitten sovitti tätä valuutta-avainta aittansa oveen aina laarien tyhjetessä. Rainer von Fieandt onneksi ihan itse kirjoitti kirjan näistä finensseistä 1957. Koiviston operaatio vuosikymmen myöhemmin oli niin isoa että nämä technicalities olivat vain hirsivälien täytesammalta kun kokonaisvaltaista konsensusta rakennettiin pakkokasvusysteemiksi ja tulojen tasauksiksi. Tehdasomaisuuksien kasautumaksihan se kehkeytyi, mutta asia oikaisiin ulkomaalaismyynneillä sitten parempina aikoina 1995-2005.

    Kaikki purkaantui sieltä Washingtonistakin ja elettiin IMF:n alavireistä aikaa. Sitten Aasian kriisi 1997-98 ja Lehman 2008 nostivat IMF:n taas esiin. Nyt se on sotkeentunut kengännauhoihinsa. Sen kun piti avittaa maita eikä rahoja, siis Kreikkaa eikä euroa. Se oli kansoja varten. Korruptoineet eliitit pankkeineen saivat hävitä, uusia tulisi tilalle Indonesioissa ja Thaimaissa. Mutta nyt se meni ja pääsi pelastamaan euroa ja Unionia kun johdossa Dominique Strauss-Kahn, ylhäisintä EurooppaValistusta.

    2010 suorassa lainassa Kreikalle, josta meillä osuutemme 1 mrd, harasi usea IMF johtokunnassa vastaan, eivätkä kaikki europiirissäkään vierasta apua mukaan halunneet. Siinä se IMF:n pikkusormi annettiin ja nyt järjestö itsekin on sisältä rikki. Intian edustaja tuolloin 2010 Arvind Virmani tiesi profeetallisesti -tai kapitalismin juuri opiskelleena- osasi sen paremmin kuin länsikolleegansa ja sanoi Kreikalle sovitetun ja myös jatketun ompeleen lopulta reijittävän koko tarkoitetun kohennusohjelman ontoksi ja tärviöksi.

    Ambrose Evans-Pritchard (Telegraph 6.6.) Lontoon hienoimmista pubeista ja liberaaliperinteistä muistaa kuinka 2010 pelastettiin yhdeltä saksalaiselta ja yhdeltä ranskalaiselta liikepankilta kreikkasaamisia 25 mrd euroa. Tähän siis Suomen valtio joutui suoraan osalliseksi eikä mekanismien kautta välillisesti kuten myöhemmin ja kohta taas.

    Nyt on joka tapauksessa niin että Kreikka on pelastettava jo pelastajiltaankin. Koville ottaa koskapa Irlanti Espanja ja Portugali ovat käyneet toisen tien ja Syrizan selkävoitto lietsoisi radikalismia jo isoissa kapinapuolueissa kautta Euroopan.

    US-IMF joutui kuilun partaalle ihan hyviä tarkoittaessaan mutta kun köyhät ja kiukkuset eivät aina ymmärrä parastaan, lakkoilivatkin aikoinaan tyhjin vatsoin ja luoteja vasten. Nyt sentään illastetaan yhdessä ja tehtään yhteiskuntasopimusta milloin maapallon kietovaa, milloin maakohtaista ja uusiimpana pullapöytänä Suomessa Maakuntahallintoa "sote" koodinimisenä Tervehdyttämistalona.Jukka Sjöstedt

    VastaaPoista