27. syyskuuta 2014

Iva ja ihme




Laittelin painokuntoon referee-kierroksella ollutta patenttijuttua, jonka perimmäinen kysymys on, milloin jokin sana tarkoittaa sellaistakin, mitä se ei tarkoita. Termi on ”ekvivalenssitulkinta” ja vanha luentoesimerkki on laitteen patenttivaatimuksissa mainittu ”naula”, jonka paikalla kilpailijan laitteessa on niitti tai ruuvi. Sama vai ei? Jos papereissa lukee, että nyt keksitty, nerokas rotanloukku voidaan kiinnittää aitan lattiaan naulalla, ei se todellakaan oikein loukkuun liity, jos toinen neuvoo kiinnittämään sen ruuvilla – tai liimalla.

Muistaakseni käytin tuomioistuimissa patenttivaatimuksista puhuttaessa joskus esimerkkinä sanaa ”räsymatto” ja pyysin miettimään, onko raanu sama asia kuin matto ja miten poppana poikkeaa näistä. Paperissamme puhe kyllä on lääkeaineiden valmistusmenetelmistä ja analogisista menetelmistä. Sama peruskysymys oppineeseen kieleen kiedottuna: mitä sanoilla on lupa tarkoittaa.

Televisiosta on eniten iloa, kun se unohtuu päälle. Olin todennut ajankohtaisohjelmasta, että Heikura ja kumppanit oli palkittu ”Aristoteleen kantapäästä”, josta onnittelen.

Sitten jatkettiin juuri samasta asiasta ohjelmassa, jonka aiheena oli Aspergerin oireyhtymä. Tuo autismin sukuisiin vaivoihin kuuluva ilmiö vilahtelee joskus keskusteluissani. Monet tutustuivat asiaan hienosta elokuvasta ’”Sademies”.

Ihmisellä ei ole älyssä vikaa, mutta ymmärrys toimii oudosti. Tuo älypuoli saattaa olla ylikorostunut eli tavattoman hyvä. Eilisen ohjelman haastatelluista yksi oireyhtymästä diagnoosin saanut luki ja kirjoitti lähes kymmentä kieltä ja sanoi joutuneensa koulussa kiusatuksi, kun ei yhtään tiennyt, kuka tai mikä se on se sellainen Madonna. Hän sanoi viihtyvänsä vaikka kuukauden saksan kielen yliopistotason kieliopin ääressä.

Mieleeni tulivat tietokonepelit ja vanha ajatukseni, missä määrin jotkut havaitsemiseen ja puheeseen liittyvät oireistot esiintyvät jokaisen ihmisen kasvussa ja kehityksessä. Esittävyyden oivaltaminen ainakin on osa pienen lapsen kielellistä kehitystä. Abstraktisuuden oivaltaminen on toinen tuttu kynnys.

Hämmästyttävän monella tietämälläni kirjailijalla on ilmiselviä kielellisiä ongelmia. Lukihäiriö eli dysleksia näyttää joskus kääntyvän vastakohdakseen. Itse tunnistan runojen kirjoittamisvireen kovasta taipumuksesta väärin lukemiseen. Lauri Viita puhisi aikoinaan Meriluodosta ja tämän kilpakosijasta: ”Mitä on Kai Laitinen ilman Ailaa – Kitinen.” Erikoinen tapa hahmottaa kieltä – K-Ai- - - la-Itinen”.

Aspergerissa ihminen saattaa oppia ohjelmointipuolen tietotekniikkainsinööriksi noin vain, mutta kuormittuu läkähtymiseen asti, yrittäessään käsittää, mitä äiti tarkoittaa sanoessaan että puhtaat sukat ovat ”makuuhuoneessa lipaston vasemman ylälaatikon perällä”. Tuon ymmärtääkseen pitäisi pystyä liukumaan moneen perättäiseen asiaan, ja se ei onnistu. Siksi tukihoitoon voi kuulua kärsivällinen oppimäärä aiheesta, miten voileipä tehdään.

Tunnen siis ihmisiä, jotka eivät osaa tehdä voileipää. Eräs sellainen osasi kyllä tehdä avosydänleikkauksia.

Ohjelmassa esiintynyt äiti kertoi fiksusta lapsestaan, joka yhteisellä Saksan matkalla mielenkiintoisessa museossa jäi eteishalliin ihmettelemään Cocis-automaattia. Se oli jännempi kuin museon esineet, joita olikin liikaa.

Yksi oli lukiolaisena pisteyttänyt tytöt ja laskelmien jälkeen mennyt ilmoittamaan yhdelle, että tämä on sitten hänen tyttöystävänsä. Vastaus ”älä unta nää” jäi häneltä käsittämättä. ”Miten tämä liittyy nukkumiseen?” Ironia kuuluu olevan monelle ylivoimainen käsittää, varsinkin kun oireistossa omien ilmeiden hallinta ja toisen ilmeiden tulkinta on hyvin vaikeaa.

Ymmärrän yllätyksen, kun sievä, hymyilevä aikuinen nainen kysyy metrossa tuntemattomalta mieheltä: kuinka vanha olet. Kun mies vastaa että kolmekymmentä, kysyjä sanoo: en usko sinua. Äiti on sanonut, että vieraita miehiä ei saa uskoa. Ja hymyilee valloittavasti.

Vaikeaa kuuluu olevan vieraantua oireyhtymäiselle tyypillisestä liiasta rehellisyydestä. Pitää kirjoittaa muistiin ja opetella etukäteen, mitä ei saa sanoa. Muistan nuoren miehen – hän oli kyllä vammainen – jonka romanssi meni kiville, kun hän sanoi mielitietylleen kesken suutelemisen:” Täytyy käydä kakalla.”

Yksi kertoi mainiosta Ruotsissa olevasta opistosta. Opettaja ymmärsi olla hyvillään, kun he kuulijat rönöttivät luentosalissa pää pöydällä, kasvot käsivarren mutkassa. Tuosta oireyhtymästä kärsivän on vaikea ja epämiellyttävä katsoa ja kuunnella samanaikaisesti. Kasvojen kätkeminen osoitti opettajalle, että toiset todella kuuntelivat.

6 kommenttia:

  1. Lapinhulluus kuuluu kai kans Aspergerin oireisiin? On ihan outoa olla Lapissa. (etenkään kun ei ole paikkakuntalainen. heille se ehkä ei ole yhtä outoa. en osaa sanoa.)

    VastaaPoista
  2. Tavallista suuremman suosion saavuttaneen ja jopa amerikkalaisten oman version vaatineen ruotsalais-tanskalaisen jatkojännärin Silta menestys selittynee osin tuolla oireyhtymällä. Oli hyvin kiinnostavaa seurata nerokkaan ruotsalaisen naispoliisin "ihmissuhdeongelmia" olipa sitten kyseessä poikaystävä tai anoppikokelas. jtapio

    VastaaPoista
  3. Töölön torikirkossa saarnasi pastori. Virkku nuori mutta pastori. Ja olen unohtanut kuka pyhimystetty poltettiin hänen paljastettuaan kristikunnan suurimman aarteen, nämä köyhät, vaivaiset ja hullut. Meitä työllä raskautettuja ei ihmetytä kovin paljon senaikuinen meininki mutta eräs seikka on: Kahvikuppi. Kuppi kahvia. Kahvikupillinen. Kupillinen kahvia. Hahmota nyt sitten mikä on oikein.
    Assit pitäisi diskata bingosta. Ei niin että se pois keltään olisi mutta on se melko epäreilua. Tjaah, omat sarjat.. Ehkä, ehkä.

    I. H.

    VastaaPoista
  4. He olivat myös kirjailijoita:
    -Paula Tilli: Toisin:Minun Asperger-elämäni, 2013
    -Saila Seppo: Elämää Asperger-lapsen kanssa, 2014

    Minulle on mainittu vanha paikallinen sanonta, jossa lienee sitten perää:
    "Hullu p*skalle aekoo, viisas ei virka mittää".

    M

    VastaaPoista
  5. Hattivatista tulee yleensä sellainen kuin miksi sen kasvattaa. Abstraktiot varhain hoksaavat, paljon ajattelevat ja olemassaolonsa itsestäänselvyyden kyseenalaistetuksi kokeneet omaksuvat jatkuvan itsereflektion ja miellyttämisen elintärkeyden jo ennen kouluikää.

    Tosielämän Mr. Beaniin törmätessäni mietin aina, että onpas hänellä ollut miellyttävät vanhemmat. Minut laitettiin suoriutumaan perkeleesti kiroten. Turhanpäiväisyydet kiellettiin.

    Itseäni värikkäämpien sekä eläväisempien oletan olevan myös älykkäämpiä, ja tämä johtaa jatkuvasti pettymyksiin. Tietysti kyseessä on itselleen valehtelu (eikä se siten mene läpi), mutta sillä on käytännössä elämää helpottava funktio.

    On jotenkin absurdi ajan ilmiö, että jos suoriudut hyvin ja käyttäydyt jotakuinkin toivotusti, mutta turhia näyttelemättä, ihmiset pitävät sinua yleensä kylmänä kuspiänä, kun taas täysin nollayrittämisellä hiihteleviä saatetaan sääliä ja ylistää Asperger-syndroomaisina. Onkohan kyse sitten enemmän oman medikalisaation tuntemisen esittelystä vai oletuksesta sopivasta käyttäytymisestä, tiedä häntä.

    En minäkään ole koskaan nauttinut huomiosta. Ainoat asiat, joita todella ymmärrän, ovat musiikki, seksi ja ruoka. Kaikki muu on työnomaista ajantäytettä. Näin sitä on kuitenkin vain kahlattu armeijat, yliopistot ja työt vuosi kerrallaan - "pelon", eli taloudellis-sosiaalisen ekskluusion, eli hengenvaaran muodostaman "pakon" voimalla. Jok'ikinen sosiaalinen interaktio on luonteeltaan työläs, ja niin on varmasti kaikille muillekin.

    Kaikkeen tottuu, paitsi jääpuikkoon persiissä. Se ehtii nimittäin sulaa. Jos minulle turvattaisiin mahdollisuus elää 50 vuotta yksin tietokoneen äärellä, tietenkin tarttuisin siihen välittömästi. Toki parisuhteen puute aiheuttaisi valtavaa tuskaa, mutta olen tottunut siihen. Kukapa ei olisi? Tusinamuusikkoa lainatakseni: life sucks and then you die, eikä tässä ole todellakaan kyse mistään asennoitumisesta.

    "Vaikeaa kuuluu olevan vieraantua oireyhtymäiselle tyypillisestä liiasta rehellisyydestä."

    Rehellisyydestä irtautuminen on erittäin helppoa, mutta onko siinä järkeä? Ei pitäisi kestää kauaakaan päätellä, että ei ole - mikäli siis aikoo elää rehellisesti. Jos ei ole rehellisyyttä, miten voi olla luottamusta? Vastaus on äärimmäisen helppo. Länsimainen yhteiskunta- ja talousjärjestelmä rakentuu luottamukselle. Mitä järkeä on elää miten sattuu, jos samalla ajalla voi tehdä sen myös mahdollisimman hyvin? On kohteliaampaa olla sotimatta koko universumia vastaan. Siksi siis rehellisyys.

    "Tuon ymmärtääkseen pitäisi pystyä liukumaan moneen perättäiseen asiaan, ja se ei onnistu."

    Tämä on osaltaan myös älykkyyskysymys. Ahtaalla työmuistillakin kiskoo kielistä laudatureja, jos kykenee ikään kuin vaihtamaan fokusta tarpeeksi tiheästi, ja se varsinainen pitkäaikainen muisti on hyvä. Mielestäni lipaston vasen ylälaatikko sukkineen on helppo hahmottaa yhtenä kokonaisuutena. Huonosti visualisoitavissa oleva matematiikka edellyttääkin sitten sellaista pääkopan runttausvoimaa, että siihen on harvoista. Itse sain raavittua laajan sivuaineen kasaan vasta melkoisen tahkoamisen jälkeen.

    Ymmärrän periaatteessa, mitä tarkoitat. Minäkin monikymmentuhatrivisiä käskyrivistöjä rakennellessani poukkoilen minuutissa vähintään kymmenen kertaa kohdasta toiseen. Sillä lailla se onnistuu, hyvinkin.

    VastaaPoista
  6. Vein kaksivuotiaan pojanpoikani leikkipuistoon. Häntä kiinnosti ainoastaan puiston keskellä ollut viemärinkansi, josta reijistä näkyi hiukan vettä. Samaa poikaa kiinnosti Korkeasaaressa sähkösilmän avulla avautuva ja sulkeutuva ovi. Tiesin jo silloin muutamaa vuotta myöhemmin hänestä löydetyn Asperger-syndrooman, koska olin lukenut asiasta -80-luvulla oman poikani ongelmien aikaan. Ei hätää, elämä lutviutuu, poikani insinööri sanoo vain "en ole smalltalkkari". Oletan siis syndrooman olevan jotenkin perinöllistä.Empatiaakin voi ehkä opetalla, mutta sen puuttuminen on kova asia, varsinkin läheisille.

    VastaaPoista