12. marraskuuta 2013

Tähtikirkas, lumivalkea






Joel Haahtelan syksyn kirja valitaan todennäköisesti tänään Finlandia-ehdokkaaksi. Haahtela on ollut jo kaksi kertaa tuolla listalla. Vuonna 1972 syntyneeltä psykiatrilta tuo on kunnioitettava saavutus. Tämä kirja on niin hyvä, aivan parhaita Suomessa ainakin kymmenen viimeksi kuluneen vuoden ajalta, että kirjallisuuspalkinto sinne tai tänne ei oikeastaan vaikuta sen asemaan.

”Lasihelmipeli” on kielteinen nimitys, jota olen päätynyt käyttämään. Se on epäoikeudenmukainen ja alkuperäänsä eli Herman Hessen romaania ja Hessen tuotantoa ajatellen ongelmallinen. Oikeastaan tarkoitan sillä konstailua tai ainakin sellaisia kirjallisia rakenteita, jotka voivat olla hyvin taidokkaita mutta eivät kuitenkaan johda mihinkään. Termi vihjaa myös siihen, että kirja voi olla raskas lukea.

Tämä kirja ei ole lasihelmipeliä, vaan juhlaa tunteille ja ymmärrykselle.

Haahtelan ja hänen romaaniensa ympärillä ei kohista. Hän ei välttämättä erotu niiden muutamien prosaistien takaa, joista on helppo kirjoittaa iltapäivälehtien otsikkoja. Häneltä näyttäisi myös puuttuvan mediapersoonallisuus. Henkilöä lainkaan tuntematta – on minulla kyllä hänen perhepiiriinsä kosketus – olisin tavattoman yllättynyt, jos hän ilmestyisi johonkin viihteelliseen höpöohjelmaan tai suostuisi edes laukomaan mielipiteitä niin sanottuna intellektuellina.

Kaunokirjallisuudessa on hieno perinne. On kirjailijoita, jotka itse arvostavat perinteistä ammattiaan. Arvonanto näkyy ihmisen arvokkuutena, jonka yleisö on hyvin nopea vaistoamaan.

Joskus puhun harhaanjohtavasti ”käsityöläisistä”, joita arvostan, ja ”taitelijoista”, joita pilkkaan. Harhaanjohtavat nimitykset johtuvat siitä, että käsityöläinen tekee uuvuttavankin työn alusta loppuun niin, ettei siihen ole mitään sanomista. Taitelija taas on niin jumalattoman lahjakas, että kaikki mitä hän räkii, on taidetta.

Kaunis, selkeä ja yksinkertainen eli siis helppolukuinen, omalla voimallaan lukijaa kuljettava kieli ei ole koskaan luonnonlahja. Taustalla on aina paljon työtä. Jotta tavoittaisi itsestään selvältä tuntuvat tyyliin, joutuu harjoittelemaan ja suunnittelemaan aivan uskomattoman paljon. Haahtelan tuotannossa olen näkevinäni jatkuvaa pelkistymistä, joka todellakaan ei ole johtanut kuivumiseen. Voisi puhua kaivosteollisuuden kielellä rikastamisesta.

Sitä en kykene kuvittelemaan, miten kirjailija jatkaa tästä eteenpäin. Ehkä tämä kertoo jotain?

Tämän romaanin merkitystä lisää kaksi huonomaineista ominaisuutta. Teoksen rakenne on erikoinen ja hyvin vaativa. Se asettaa lukijalle paljon vaatimuksia. Teoksen aihe on satuttava, lopulta järkyttävä.

Lukija muistanee, ettei kirjallisuusjuttujani kannata lukea. Olen luultavasti synnynnäinen hienostelija eli salattu tarkoitukseni on korostaa omaa asiantuntemustani ja vähätellä muita. Muistelen joutuneeni nurkkaan tästä jo kansakoulussa. Olen myös uuskritiikin lapsi. Tämä 30- ja 40-luvun amerikkalaisiin ja yhteen tshekkiin nojautuva kirjallisuusanalyysin suunta oli alkujaankin takkuinen, ja se on hylätty jo vuosikymmeniä sitten. Uuskritiikki hyväksyi varauksettomimmin ns. modernismin, joka sekin on onneksi jo unohdettu liike. Suomessa tuon opin avaajia olivat Anhava ja Laitinen, ja esimerkiksi Matti Suurpää tunsi liikkeen pyhät kirjat hyvin. Uuskritiikin metodinen idea on yksinkertainen. Järkeä ei saa käyttää, vaan läheltä lukien tekstistä etsitään sellaisia merkityksiä, joita siinä ei ole. Marxilaissävyinen suuntaus, siis Lucacs ja filosofina Adorno, osoitti asiat, joista pitikin kirjoittaa. Erikoisen kiinnostavaa oli historian oikea käsittely, jota esimerkiksi Väinö Linna ja Mika Waltari eivät lainkaan osanneet.

Niinpä romaani on luettava irrallaan todellisuudesta, ja mahdollinen tarkoitusperä eli tendenssi on todiste kirjoittajan epäonnistumisesta.

Haahtela tuo mieleeni Tshehovin – lääkäri hänkin – ja ”tarpeettoman ihmisen” paatosta välttämän kuvauksen. Vuoden romaanin päähenkilön nimi mainitaan vasta teoksen lopussa. Hän on omissa silmissään ja luultavasti harvojen tuttaviensa silmissä todella vähäpätöinen tapaus. Kukaan tuskin ihmettelee, että hän menettää vähänkin järkensä ja joutuu yhä useammin mielisairaalaan, lopuksi Saksassa 1930-luvulla. Se onkin hänen tuhonsa.

Kaiken muun ohella ”Tähtikirkas, lukivalkea” on väkevin viime vuosina näkemäni puheenvuoro yhteisön ja mielen järkkymisestä ja etenkin eutanasian eli armokuoleman, oikeastaan armosta tappamisen ongelmista.

Sattumalta eutanasia ja toisaalta kärsivien ihmisten syrjäytyminen ovat tänäänkin puheenaiheina. Media kerää pintapuolisia kannanottoja ja kuittaa kysymykset sillä. Haahtelan teos ei sovellut pintapuoliselle lukijalle eli enemmistölle. Itse luin sen huolellisesti ja sen jälkeen iltaisin ääneen. Ääneen lukeminen nostaa esiin sekä tekstin että rakenteen rytmit ja ne dramaturgiset voimaviivat, jotka eivät erotu ensi katsomalla.

Pintapuolisuutta haluan suosia ja kannustaa siihen. Miksi ottaa murheita, varsinkaan toisten murheita? Ääntäni madaltaen ja kiusaantuneesti silmiäni räpytellen kuitenkin lisään että pinnan puolella liikkuvat ihmiset kukaties unohtavat, ettei vesi kannata kauan. Kun vene särkyy tai voimat hajoavat, edessä on sitten hukkuminen. Se on turhaa. Vesillä ja vedessä on kaunista.




22 kommenttia:

  1. Jukka, taisi tulla teksti kahdesti? Alä julkaiset tätä vaan poista.

    VastaaPoista
  2. No mutta nyt, nyt saa tästä kahden kauniin asian yhdisteen! Miltähän Sibelius-monumentti kuullostaa juuri nyt?
    Eila Hiltunen ja Emil Kukkonen haponkestävän teräksen kimpussa -67 on saattanut vaikuttaa muihinkin, sellainen kirkas väreilevä valo.

    Aiheen sivusta: Kalle Achte on kirjoittanut sellaisen mainion Optimistisen psykiatrin muistelmat, pidin varsinkin Paasikiven kiukunpuuskista huolestuneiden alaisten uteliaisuuden tyydyttämisestä hänen esimiehensä antaessa uteluihin tiettäväksi: "Ei hän mielisairas ole, hänellä ei vain ole minkäänlaista kotikasvatusta." Vaitiolovelvollisuus ja uteliaat ymmärtäjät, Paasikivi taas oli viikokausia hyvällä tuulella, sehän siinä sen uteliaisuuden herättikin.

    Vaikea valutyö se reliefi muuten, taakse kurkistamalla huomaa. Sehän lisättiin kompromissina, kansalaiskeräyksen tuotoilla maksetun teoksen abstraktisuus ei ollutkaan kuvista pääteltävissä.
    Monumentti, 24 tonnia terästä merenrannan äärellä, sehän rakennettiin Lauttasaaressa kahdessa ateljeessa, lohkot kuljetettiin paikalle ja koottiin. Hyvin ahkerasti kuvattu, kauniina kesäpäivinä sille ajetaan autokuormittain turisteja mutta enpä tiedä ymmärtävätkö miltä se voi kuulostaa. Se lienee varattu niille jotka vaivautuvat olemaan uteliaita.

    VastaaPoista
  3. Isäni kunnioittama äidinkielenopettaja Keski-Suomessa 30-luvulla oli Haahtela-niminen, kirjailija hänkin. Hänen paksu koulumaailmaan sijoittuva romaaninsa on hyllyssäni, en ole vielä tullut lukeneeksi. Mahtaneeko Joel H. olla samaa sukua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Isoisä, myöhempi kouluneuvos, Sampo Haahtela. Isä on lääkäriprofessori (astma ja allergia) ja ja myös siltä alalta julkaissut perhostutkija.

      Poista
  4. "Taustalla on aina paljon työtä"
    Taustalla on erittäin paljon töita. Esimerkki - Sergei Dovlatov. Hänen tekstit on helpommin luettavista millaisia olen koskaan nähnyt. Tosiasia on, että hän muotoili jokaista lausetta erikseen ja pitkään. Hänen tekstien käännöksissä puuttuu aina yksi stilistinen osa - venäjäksi Dovlatovilla kaikki lauset on muodostettu näin, että kaikki sanat lauseessa alkavat erilaisilla kirjaimilla. Tuntuu uskomattomalta, mutta voi menna kirjastoon ja varmistaa. Hänen työpöydällä oli suljettu kirjekuori, missä hän kielsi painamasta hänen kuoleman jälkeen tekstejä, mitkä eivät ollet siihen asti jo painettu. Syy oli se, että nämä eivät ollet vielä riittävästi "sävellettyjä". Mutta kun lukee häntä, ajatelee, että onpas helppo teksti, että jokainen pystyisi siihen. Todellisuus on kuitenkin päinvastainen.

    VastaaPoista
  5. Ennustuksesi meni harhaan, ei saanut Haahtela Finlandia-ehdokkuutta.

    Minun ennustukseni sen sijaan osuu: Sarkola valitsee joko Krohnin tai Westön. Miksikö? Siksi, että kaikesta kauniista puheesta huolimatta ihmiset suosivat aina omiaan.

    Ah, kumpa pienen Suomen pieni viheriästö muistaisi sen maailmalla maailmaa parantaessaan. .

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ensi vuonna Finlandia-palkinnon saajan valinta pitäisi uskoa parivaljakolle Pekka Himanen - Manuel Castells. Tai sitten Stan Saanila - Jari Tervo.

      Poista
  6. Finlandia - ja muut palkinnot: "ihmiset suosivat aina omiaan". Tästä syystä kirjallisuuspalkintoihin ei kannata kiinnittää huomiota, ei ainakaan Suomesssa.

    VastaaPoista
  7. Panen jyrkän vastalauseen. Ei helppolukuinen ole lähtökohtaisesti parempaa kuin raskas; helppotajuinen vielä vähemmän. Totta kyllä, ei tässä niin väitetäkään, vaan että se on vaatinut paljon työtä. Mutta luulenpa että niin yo. teksti helposti ymmärretään.

    VastaaPoista
  8. Suosittelen katsomaan Joel Haahtelan upean kirjaesittelyn Aamun Kirjassa 31.10.13.

    http://yle.fi/uutiset/joel_haahtelan_tahtikirkas_lumivalkea_on_ihmiselaman_manifesti/6909890?autoplay=true

    VastaaPoista
  9. Aina yhtä huvittavaa on tuo Suomen ruotsalaisten osuus ja niin on tänäkin vuonna. Tuntuu kuin 5% olisikin 50%. Kielilisää on lujasti kirjoittajin nimistä päätellen ja voittajakin valitaan sieltä ihan turhankin usein. Muka niin kylddyyriä nämä ruotsit.


    http://www.hs.fi/kulttuuri/Kolme+vanhaa+voittajaa+tavoittelee+Finlandia-palkintoa++lue+ehdokkaiden+arviot+HSfist%C3%A4/a1384223962829

    Kirjojen arviot HS.fi:ssä

    J-P Koskinen: Ystäväni Rasputin

    Leena Krohn: Hotel Sapiens

    Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

    Hannu Raittila: Terminaali

    Asko Sahlberg: Herodes

    Kjell Westö: Kangastus 38

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymin prosenttilasku on 316% pielessä. 1/6 on 16%, ei 50%.

      Poista
    2. Anteeksi, en ymmärrä.
      Ruotsalaisten osuus, kielilisää?
      J-P, Leena, Riikka, Hannu, Asko, Kjell.
      Voittajan valitsee Sarkola.

      Poista
    3. Muka niin kylddyyriä nämä ruotsit.

      Ainakin sinuun verrattuna.

      Poista
    4. Ehkäpä kyse on siitä että suomenruotsalaiset kirjoittavat A) sekä sivistyneemmin tai myös B) näyttävät suomalaiselle lukijalle peiliä, josta on helpompi seurata nenän vinoutta kuin käsin tunnustelemalla.

      Poista
    5. Suomen ruotsalaisten osuuksia voi katsella tuolta:

      http://fi.wikipedia.org/wiki/Finlandia-palkinto

      Muka niin kylddyyriä nämä ruotsit. -näyttääpä kolahtaneen aika lailla. No se koira älähtää, mihin... heh heh

      5% on vain 5%, ei siis sen enempää, kuten aikoinaan esim. YLE:n lupamaksuissa, joissa Suomen ruotsalaisen toiminnan kokonaiskulut oli yleensä välillä 16-20%

      Poista
  10. Tutustukaa hyvät lukijat Haahtelan aikasempaankin tuotantoon, hänellä on aivan ihmeellinen kyky kirjoittaa. Itselläni on juuri tämä "Tähtikirkas..." iltalukemisena, säästelen sitä ettei heti loppuisi ja luen vain pari sivua kerrallaan. Ihmettelen esiraadin kyvyttömyyttä löytää helmiä,vaikka eteen kannetaan.

    VastaaPoista
  11. Anonyymin prosenttilasku heittää 316%. 1/6 on n. 16%, ei 50%. Päättele etu-eikä sukunimistä.

    VastaaPoista
  12. Entäpä F-ehdokkaiden kustantajien ranking 2013:

    WSOY 2
    Teos 2
    Otava 1
    Siltala 1
    SS 1

    Sattuman sanelema tasajakoko?

    VastaaPoista
  13. Luen kirjat aina moneen kertaan; ensimmäisellä luen sanoja ja mielikuvia. Uutuuden laina-aika on kaksi viikkoa. Se antaa motiivin lukea tämäkin kirja kerralla. Kiitämme Kemppistä suosituksesta. Ensimmäinen suomen kielellä kirjoittaja moneen kymmeneen vuoteen joka uskaltaa olla liikaa selittämättä ja joka käyttää kaunista ja uskottavaa kieltä. Ja mielikuvia.

    VastaaPoista