11. marraskuuta 2013

Konepajoista, hellästi



Olen haeskellut ja löytänyt erinomaisia sitaatteja muistopuheisiin ja kuolinilmoituksiin Konepajatekniikan käsikirjasta I-III (Woxén ym., 1954).

”Kova ja kulutusta kestävä pinta sekä sitkeä sydän.” ”Erinomainen iskulujuus…”

Pitkän tien kulkija, ystäväni, tietotekniikka-alan professori mainitsi aloitelleensa uraansa konetekniikan puolella mallintaen muun ohella kone-elimiä. Tehtävä oli ollut hauska, mutta ei tavattoman vaativa. Silloin ei ollut Internetiä. Nyt on palattu samoihin kysymyksiin – miten fyysistä esinettä koskeva informaatio voidaan valmistella niin että se seuraa esinettä ja on laajasti luettavissa.  Tuota kysymystä joutuvat miettimään esimerkiksi päivittäistavaran verkkokauppaan pyrkivät. Mahdollinen vastaus on jo ennen esittelemäni ajatus sijoittaa maailman kaikkiin esineisiin ja ihmisiin sensorit ja anturit. IP-osoitteita olisi käytettävissä noin puoli triljoonaa.

Konepajatekniikka on myös ystäväni mielestä luja perustus. Käsikirjassani suomentajina ovat olleet lähinnä Teknillisen korkeakoulun professorit ja näemmä erään opiston opettajat. Suomentajat ovat joko luoneet tai vakiinnuttaneet ammattisanaston, ja teoksen menestys oli suuri. Se jatkui Tekniikan käsikirjana, jota toimitettiin TKK:lta käsin (Henrik Ryti) ja joka lienee ollut kustantajalle kultakaivos. Nyt tuo teossarja on divarijätettä; ainakaan jämerät insinöörit eivät harrasta tekniikan historiaa. Itse en olen insinööri, joten harrastan.

Tunnen olevani kuin kuumetaudista ihmeekseen paraneva potilas, joka istuu tukka hapsottaen sivusta vedettävässä sängyssään ja muistelee kauhuissaan, tuliko syntejäkin tunnustetuksi. Esineet muuttuvat takaisin esineiksi ja varjot haalistuvat porstuassa.

Yritin nuoruudessani harrastaa puukkoja ja mahdollisuuksien mukaan jotain niistä ymmärtääkin. Suoraan sanoen jäin puolitiehen. Minuun tarttuivat vain paikkakunnan puukkoseppien rajuun kokemukseen perustuvat opit ja se verta kaupallista tietoa, jonka onnistuin onkimaan. Jouduin kuulemma hiukan huonoon huutoon paikkakunnalla arvioituani, että pohjalaispuukko, etenkin kauhavalainen, on suurehkoina sarjoina huolimattomasti valmistettu väline, jossa raaka-aine voi olla heikkoa mutta hinta hyvin korkea. Noita Järvenpään ja Mäkipelkolan puukkoja tyrkytettiin paikkakunnan rautatieasemalla matkustavaisille. Ajatus oli kai asemapäällikön rouvan keksimä; aluksi myytiin kudonnaisia, lopulta myös puntareita, ynnä muita virvokkeita.

Vasta Koneopajatekniikan teräslaatuja ja teräksen käsittelyä koskevan jakson luettuani ymmärrän, miten ikävän pahaenteinen on Ostrovskin kirjan nimi ”Kuinka teräs karaistui”. Takominen – ja valssaaminen – poistaa hiiliteräksestä kuonan. Kirjan nimi tarkoittaa siis, että paska pudotellaan rattailta, eli välillisesti kansankavaltajien likvidointia. Kuona ei taida olla ihmisestä käytettynä kovin mairitteleva spesifikaatio.

Tavallaan sääli ettei isoisäni ole hengissä. Ei oikein voi olla, koska syntynyt hän oli 1896. Nyt nimittäin aukeavat sanat ja termit, joiden merkitys jäi silloin ennen hämäräksi. Tempakkia tarvittiin. Se on pehmeää messinkiä, jota voi jopa meistää. Nippamessingin lujuusominaisuudet taas ovat hyvät – mutta kerran oli mukana, kun auton öljypohja ajettiin kiveen niin että nippa meni ja öljyt perässä. Siitä tuli aika lailla kävelemistä. Mutta kuluihan se aika niinkin.

Erikoisen ilahtunut olen, ja arvaan että lukijatkin riemuitsevat saadessaan tietää, että ”rosteri”, siis puhekielessä ruostumatonteräs, lienee väärin luettu ruotsin sana ”rostfri” tai saksan ”rostfrei”. Isoilla kirjaimilla ruokaveitsen kylkeen stanssatun sanan lukee äkkiä väärin, varsinkin jos tuo toinen kotimainen on jäänyt vähälle. ”Pikateräs” ei  nimityksenä viittaa hitausvoimiin. Se on tätä samaa suurlujuusterästä, josta mainitaan nykyisin usein autojen yhteydessä. Nimitys johtuu siitä, että seos kestää porien ja sahojen karkaistuissa terissä epätavallisen hyvin ja sallii suuremmat nopeudet. Karkaisu ei siis katoa. ”Automaattiteräs” taas on seos, joka soveltuu automaattikoneissa työstettäväksi. ”Jaloteräs” taas on haponkestävää, kuten kulta. Sitä käytetään myös korroosiolle alttiissa kohdissa.

Tällaisista kirjoista saa käsityksen, mitä perua oli metallimiesten suuri maine. He esiintyivät ammattiyhdistysosastoina hyvin näkyvästi, heitä nimitettiin ”rautakouriksi” ja he nauttivat ympäristönsä suurta arvostusta. Asia näyttää olevan niin, että metallimiehillä oli runsaasti niin sanottua hiljaista tietoa. Valutyöt eivät onnistu, taokset tahtovat mennä pilalla eikä edes metallien tuotanto oikein onnistu, jos tehdään vain kirjan mukaan. Työssä on jokseenkin paljon kokemuksesta opittua. Käsikirja tähdentää mittauksia, testauksia ja koetuksia, koska aine ei välttämättä ole juuri sitä, millaisena se myydään.

Nykyisin paljon puhuttu valuvika, jollainen siis on eurossa, on ehkä epätarkka kielikuva. Jos valos on viallinen, sitä ei voi käyttää. Mielessä ovat varmaan valukappaleeseen jääneet jännitteet, jotka voivat valoksen jäähdyttyä tai käytön aikana aiheuttaa kohtalokkaastikin säröilyä tai halkeaman. Eli jos eurossa on valuvika, on kiire panna pannut tulelle.

Teräsrakentamisen suuri maa on Yhdysvaltain ohella Ranska. Insinööri Eiffel oli poikkeuksellinen kyky, mutta ei epätyypillinen. Napoleonin ajoista asti ranskalaiset panostivat paljon insinööritieteisiin, ja voi hyvin olla, että ellei Maginot-linjaan liittyisi niin noloja muistoja, se tunnettaisiin vähintäänkin teräsbetonirakentamisen monumenttina.

Itse olen käynyt vain Verdunissa ja katsellut kauhistuen linnoituksia. Vaux kesti 42 cm:n tykin kranaatit, jotka painoivat lähes tonnin ja lensivät ihmisten päälle 15 kilometrin päästä. Jos tarvittaisiin sotahullun rauhoittamista, Verdunin suuri luupelto auttaisi ehkä. Se on vaikuttavimpia inhimillisen hulluuden monumentteja ja samalla esimerkki siitä, että aina ei edes tekniikka riitä.



16 kommenttia:

  1. Tästä noin 10 kilometrin päässä on tehdaskylä, jonka H. Harkimon äidinpuoleisen suvun mukaan aiemmin nimetty tehdas kuluneista sahanterien viiloista ryhtyi takomaan puukkoja ja veitsiä. Rosteri on terminä tuttu. Ähvä oli Savossakin outo kirjain. Nykyään ne haarukat ja veitset tehdään Ranskassa, joka oli "teräsrakentamisen suuri maa", osa pakataan täällä.

    Täkäläiset joutuessaan ravintola- tai pitopöytään tarkistavat vaivihkaa, mitä veitsen kyljessä lukee - harvemmin enää mitään tuttua nimeä.

    Kuva esittänee Bessemerin konvertteria, jonka opin kirjasta "Ihmeellinen maailma" (WSOY 1955)

    VastaaPoista
  2. Hellästi; suloisenhaikeita muistoja:

    Isäni Topi (1911-1992) teki mitä vain. Taloja (isojakin), veneitä (savolaismallisia), viuluja (siihen nähden, että ei osannut viulua soittaa, varsin hyvin soivia). Oli aikoinaan Petsamossa Nikkelillä töissä ja oppi siellä raudan salat ja teki metallistakin kaikenlaista, sodan jälkeen teollisestikin. Mutta kelvollinen puukon terä ei onnistunut, vaikka lukematomat kerrat yritti . Jossakin Kainuussa oli luottomestari, olisiko ollut Kemppaisia, jolta isä puukkonsa tilasi. Epäilen, että herroilla oli omat spesifikaationsa, yleispuukoille omansa, viulunrakennusveitsille ja muille omansa.
    Teräviä ovat ja käytössä edelleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kemppaisten Tommi-puukot ovat kuuluisia. Yleensä niitä ei saa mistään.

      Poista
    2. Puukkokirjan tekijällä kenties lipsuu: "Kemppaisten Tommi-puukot ovat kuuluisia. Yleensä niitä ei saa mistään." Vaan saattaapa se tosin olla noinkin...

      Jukka kemppinen: Puukot. Kuvitus: Mikko Kemppinen. Helsinki: Otava, 1976. ISBN 951-1-02469-8.


      http://fi.wikipedia.org/wiki/Tommi-puukko

      >>Tommi-puukko eli Kainuun puukko on Hyrynsalmella 1800-luvulla kehitetty puukkomalli. Fiskarsin hienotaepajan johtajan englantilaisen Thomas (Tommi) Woodwardin oppipoika Kalle Keränen kehitti mallin vuoden 1868 jälkeen. Kerästä alettiin Woodwardin mukaan nimittää Tommiksi ja hänen valmistamiaan puukkoja Tommi-puukoiksi. Puukon tekotapa säilyi Kerästen suvun salaisuutena aina 1930-luvulle saakka, jolloin puukkoja alettiin jäljitellä ensin Hyrynsalmella ja sitten muualla Kainuussa.<<

      Poista
    3. Nayttavat nama pohjanmaalais-rovaniemelaiset puukkotehtaat herkasti layttavan rosteria, jota ei voi enaa karkaista. Oikea puukko tehdaan karkenevasta paskaraudasta, jolloin teran ja purevuuden salaisuus on karkaisussa. Lähde: pukkomestari Pirppu, Vesanto-Finland.

      Poista

  3. >>Tempakkia tarvittiin<<

    Jospa se oli kuitenkin TOMPAKKIA?

    http://fi.wikipedia.org/wiki/Tompakki

    >>Tompakki on lyijyvapaata messinkiä, jonka kuparipitoisuus on korkea. Valkoiseksi messingiksi kutsutaan messinkiä, joka sisältää yli 50% sinkkiä, keltainen messinki sisältää sinkkiä 33% kun taas punainen messinki koostuu noin 85% kuparista ja 15% sinkistä.[8] Myös monille eri erikoismessingeille on vakiintunut omat nimensä ja tuotemerkkinsä<<


    http://foorumi.helmetti.fi/viewtopic.php?f=7&t=2160

    VastaaPoista
  4. Vaikuttava paikka todella. Kesä -75 oli kuuma, olin paidatta pelkkä farkkutakki ja farkut päällä; päässä Versailesista ostettu "Irwin"-hattu ja peililasiset pilottiaurinkolasit. Hautausmaan vahtimestari - sellaiseksi hänet arvelin - tuli kiskomaan takkiani kiinni ja motkotti ranskaksi. Syytti varmaan kunnioituksen puutteesta. Minäkin pidin paikkaa ihmisen hulluuden muistomerkkinä enkä osaa kunnioittaa hulluutta.
    Ilkka Pasanen

    VastaaPoista
  5. "Tunnen olevani kuin kuumetaudista ihmeekseen paraneva potilas, joka istuu tukka hapsottaen sivusta vedettävässä sängyssään ja muistelee kauhuissaan, tuliko syntejäkin tunnustetuksi. Esineet muuttuvat takaisin esineiksi ja varjot haalistuvat porstuassa."

    Mahtavaa!

    VastaaPoista
  6. Laakerinkehistä voi valmistaa oikein hyviä puukon teriä joiden syöpymisenkesto on mainio. Viilat tehdään 4/4-krominikkeliteräksestä edelleen, aika hyviä tulee niistäkin.
    Sepäntaitoa oli selvittää kokeilemalla mistä saa mitäkin, vaikka nyt jo tiedetään kuinka seossuhteet vaikuttavat on silti jäljellä näppärä seppä joka kerää teräsesineitä joista tietää mistä ne ovat tehdyt aivan kuten aiemminkin, tiedettävää on tietysti enemmän.

    Teräs on kiehtovimpia raaka-aineita monipuolisuudessaan, sen ominaisuuksiin voi vaikuttaa niin monin tavoin! Jo pelkkä lastuava työstötekniikka on hiomisen osalta lystikäs, tuntien kaapimisen, hoonaamisen, hiertämisen, hiveltämisen ja kiillottamisen sekä näiden eri yhdistelmät.

    Viisi-ja kuusikymmenluvuilla Iisakki Järvenpään tehtaalta oli laadukas puukko vaatimaton ja pahvilestaisella tupella, mutta kahva oli hyvää visakoivua ja hela istui hyvin. Tehtaalle oli onnistuttu hankkimaan luja läjä auton lehtijousia. Monet näistä palvelevat edelleen ja sellaisen teroittaminen onkin melko työlästä mutta vastaavasti terän pito aivan omaa luokkaansa. Niissä näkyy se taito, veriura on taottu eikä hiottu ja nostaa terän selkää, lievää sivuvääryyttäkin on monessa.
    Eivät kelpaisi Fiskarsin pöydille mutta jos yhden otan mukaan metsälle on se juuri tällainen joka on ollut käytössäni jo reilun kolmekymmentä vuotta. Isosedän vanha kauhavalainen tekee työnsä just eikä melkein. Meillä näitä lainaillaan sukulaisiin milloinminnekin, tarpeeseen kuitenkin ja ovat pysyneet tallessa.
    Olisko se sitä joustavuutta työelämään?

    Yksityisajattelija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on nuo kauhavalaiset. Materiaalina käytettiinb myös Solingen "enkeliä". Varasto oli sotaa edeltäneeltä ajalta.

      Poista
  7. Olisin, Jukka,Ostrovskin romaanin nimen merkityksestä eri mieltä. Se viittaa ymmärtääkseni kirjan päähenkilön sisäiseen kehitykseen. Takomalla ja hakkaamalla kasvaa nuoresta, epävarmasta miehestä teräksenluja, sitkas kommunisti. Lopputulos on kyllä yhtä nietzscheläinen kuin kauhavalainen puukonterä: omalla tavallan esteettinen ja kaunis katsella sopivan matkan päästä, mutta todella ikävä ottaa iholle.

    VastaaPoista
  8. Karkaisu tarkoittaa kuumentamista ja sen jälkeistä nopeaa jäähdytystä. Ensin siis ahjossa punahehkuiseksi ja sitten veteen tai öljyyn... No, ei se Ostrovskin kielikuvaa ”Kuinka teräs karaistui” himmennä tai lievennä, pikemmin päinvastoin.

    Muistakaamme myös damaskiteräs, joilla saadaan puukkoihin se ihmeellisen kaunis kuviointi. Tai vielä vanhempi wootz-teräs, josta kiinalaiset ja intialaiset tekivät jo ennen ajanlaskua lyömättömiä miekkoja (jos paradoksaalinen kielikuva sallitaan).


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tapsa kielikuvasta - aiheutti melkein saman kohtauksen kuin kuuloalan verkkosivulta bongattu laite joka "peittää tinnituksen valittavilla äänillä".

      Poista
  9. Mukavaa, että bloginpitäjä mainitsee Henrik Rytin.

    Henrik Rytin hieman eksentrinen olemus, pedanttinen tyyli (lienee isän perintöä) ja Tekniikan käsikirjan juhlalliset kaavat ja nomogrammien kiemurat ovat kuuleman mukaan syöpyneet lukuisten vanhempien koneinsinöörien aivoihin lähtemättömästi.

    Henrik Rytistä tulee mieleen veljensä Niilo Ryti (paperitekniikka) ja muutama muu teollisen Suomen entinen tietäjä ja tekijä ennen ja jälkeen viime sodan.

    Nämä ja kollegansa kykenivät näkemään tulevaisuuteen, luomaan uusia asioita ja saamaan uudet asiat myös tehtyä. Esimerkiksi Erkki Laurila (tietokoneet, energiatekniikka), Väisälän veljekset (ilmakehätutkimus, maanmittaus) ja Petri Bryk (kuparin liekkisulatus, metallurgia).

    Silloisten työryhmien vertailu Himasen ja Castellsin tulevaisuusraporttiin ei liene ihan oikeutettua, kun toimeksiannot ja aika ovat erilaiset, mutta siltä ei voi kuitenkaan kokonaan välttyä, kuten ei tässäkään historiakatsauksessa:
    https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/37737/C269.pdf?sequence=1

    VastaaPoista
  10. Olen näissä metalliasioissa täysin ummikko, mutta muistan kuulleeni joskus ja jossain seuraavan jutun: japanilaiset samurait miekkailivat siten, että he huitaisivat yhdellä iskulla vastustajan pään pois. Tämä johtuu siitä, että japanilainen teräs on pehmeää, eli sen pystyy teroittamaan hyvin teräväksi mutta se ei kestä iskua toista miekkaan vastaan. Keskiajan eurooppalaiset taas hakkasivat raskaita kahden käden miekkoja vastakkain, koska eurooppalainen teräs on kovaa ja kestää iskuja, mutta sitä ei osattu terottaa yhtä teräväksi. Mutta tarinan paikkaansapitävyyydestä en osaa sanoa mitään.

    VastaaPoista