Peli-itsekkyys

Yksi syy pankkikriisiin oli oman pankin etujen ajaminen pankkialan ja pankkien asiakkaiden kustannuksella. Keskeisiä syitä oli monta. Tuo on vain yksi.

Tuossa tapauksessa seurauksena oli tuho. Oman työnantajan tai johdettavana olevan yhtiön edun ajamista edellyttää laki. Kilpailijan suosiminen on eräissä tapauksissa rangaistava teko. Myös vähäpalkkainen työntekijä on velvollinen tietyissä rajoissa ottamaan huomioon työnantajan edun.

Jos jalkapalloilija toimii tahallaan niin, että oma joukkue häviää, kysymyksessä voi olla petos. Pari tällaista tapausta on tullut ilmi viime vuosina.

Maailmamme ja järjestelmämme vaatii itsekkyyttä ja ryhmäitsekkyyttä.

Yrityksen tehtävä – ainoa, täsmentävät jotkut – on voiton tavoittelu omistajille. Valtion tehtävä – sellaisen kuin Suomi – on isänmaallisten eli ryhmäitsekkäiden kansalaisten turvin edistää omaa etuaan ja vaikka jättää muut selviytymään, miten parhaiten taitavat.

Biologiassa Dawkins aloitti kirjoittamisen ”itsekkäästä geenistä”, jonka kemia on suuntautunut edistämään omia ”läheisiä” ja tappamaan tunkeilijat. Wilson pohtii ryhmäitsekkyyttä uusimmassa kirjassaan.

On vaikea nähdä mitään virhettä Wilsonin ajatuksessa, että jossain vaiheessa ymmärrettiin, miten paljon helpompi on kalauttaa porukalla mammutti hengiltä kuin yrittää sitä yksin. Kun tuo tavoite on saavutettu, syötävää saavat omat. Toiset tapetaan. Ainakin jos käyvät liian ahneiksi.

Ja jossain vaiheessa ymmärrettiin, miten rasittavaksi rosvoaminenkin käy ajan mittaan. Näppärämpää on pitää rosvottavat lähettyvillä orjina. Silloin heitä on hyvä hoitaa sen verran, että pysyvät hengissä, ja suojella kilpailevilta rosvojoukoilta. Tämä on valtio – ennen pitkää kuningaskunta. Ja orjilta vaadittiin ryhmäitsekkyyttä. Ellei alamaisuus miellyttänyt, niin – henki pois.

Voi olla, että olemme nyt edustuksellisen demokratian runsaat 200 vuotta kestäneen prosessin käännekohdassa. Mihin käännytään, sitä en tiedä. Mutta viimeksi kuluneiden sadan tuhannen vuoden aikana ei ole merkkejä siitä, että joku muu kuin itsekkäimmät olisi suoriutunut voittajana. Joka kerta, kun ”valta on siirtynyt kansalle”, on tiedetty, kenelle se tosiasiassa siirtyy, siis esimerkiksi keskuskomitealle tai sen johtajalle ja hänen kaverilleen.

Viimeksi käsitelty liikepankkikriisi todistelee, että itse asiassa täsmälleen sama murhenäytelmä on vallannut näyttämön kerran toisensa jälkeen siitä lähtien kun rahalaitokset keksittiin. Pankkitoiminnan ensimmäisiä saavutuksia olivat Etelämeren kupla ja Law’n järjestelmä (John Law keksi holtittoman luotonannon). Ruotsissa pankin keksimistä seurasi välittömästi tuon pankin kaatuminen (Palmstruch). Kommentoija piti pankin toiminta-ajatusta yksinkertaisena – myydään rahaa halvemmalla kuin ostetaan: alakoululaisvitsi rikkauden salaisuudesta, ostetaan halvalla ja  myydään kalliilla.

En ole varma, kehottaako lukemaan Kuisman ja Keskisarjan kirja itsekkyydestä. Ostaa se kannattaa. Mutta lukeminen voi vaikuttaa haitallisesti lukijan suosikkiselityksiin eli yksinkertaistuksiin. En tiedä, onko sellainen hyväksi terveydelle. Esimerkiksi selitys, että kaikki oli pankkiirien tai herrojen kataluutta, on ilahduttava ja antaa voimia. Tosi se ei valitettavasti ole. Kelmit pysyvät kelmeinä, mutta suuria, pienten niskaan kaatuvia romahduksia tapahtuu vain noin 11 vuoden välein.

En osaa kuvitella, että tänään televisiouutisissa uskontonsa nimissä mellastavat nuorten miesten joukot muuttuisivat näköpiirissä olevana aikana rauhanomaisiksi äänestäjiksi. Myös Euroopassa on eri aikoina uskottu, että totuus on kaduilla ja barrikadeilla. Kadulla ei riehu aate, vaan ”meidän” ryhmä.

Entä ellei uuvuttavien eurouutisten takana olekaan kriisi ja rahoituksen romahtelu? Porukat panevat paikkoja palamaan Englannissa, Ranskassa, Göteborgissa, ehkä ennen pitkää Venäjälläkin ja etenkin kaikissa niissä Välimeren maissa, joissa valtio on ehkä rikas mutta ihmiset köyhiä.

Uusi toimintamalli? Ranskassa ja Amerikassa tuosta vapautumisesta seurasi aikoinaan sota. Olemmeko, itsekästä khyllä, astumassa Ikuisen Sodan aikakauteen?