28. helmikuuta 2012

Laurilan verikoirat


Poliisitutkintapöytäkirjat olivat joskus parempia kuin romaanit. En ole aivan varma, millaisia ne ovat tätä nykyä. En ole tekemisissä rikosjuttujen kanssa enää.

Tyypillisesti kuultuja oli monta, kymmeniäkin, ja tarinat olivat kulkeutuneet kahden huonon suotimen läpi. Juuri kukaan ei puhu johdonmukaisesti eikä hyvin poliisin puupenkillä. Aikaisemmin kirjallisen ilmaisun sujuvuus ei sekään onneksi ollut poliisimiesten ylin pyrkimys.

Kokonaisuudesta eli rikoksesta rakentui laikukas, osittain aukkoinen kuva. Tuomarina tunsi sukulaisuutta sellaisia tutkijoita kohtaan, jotka kunnostavat osittain turmeltunutta mosaiikkia.

Ilmoitettava teos ”Laurilan verikoirat” (Jalkaväkirykmentti 23 Taipaleella ja Vuosalmella 1939 – 1940) (omakustanne, 2012, 482 s. (sivukoko A 4), runsas kuvitus, värikuvia ja karttoja, eur. 61, ISBN 90-978-952-92-9381-0) sisältää kymmenien talvisodan Taipaleen veteraanien kertomuksia sekä toimittajan Kimmo Sorkon laajan katsauksen sotatapahtumiin, itse asiassa YH:n alusta asti. Pohjalaisrykmentti esitellään perinpohjaisesti.

Taipale päätyi kovien taistelujen paikaksi melkein vahingossa. Siellä ei ollut mainittavia varustuksia, koska sodan alla linnoitettiin Keski-Kannasta ja Taipaleen lisäksi Äyräpää jäi huomiotta. Kirjassa mainittu pitää paikkansa. Tämäkin sinänsä vältettävissä ollut virhe maksoi monen hengen.

Kirjassa on huolellisesti laadittu kaatuneiden luettelo, kunniamerkkien saajat, keskeisten tapahtumapaikkojen karttakoordinaatit ja muutenkin se on tasoltaan parasta, mitä olen näistä joukko-osastojen historiikeista nähnyt. Voi olla, että joku yhden henkilön kirjoittama kokonaisuus nousee samaan luokkaan, mutta tällainen julkaisutapa lisää todistusvoimaa. Kertomuksista näet huomaa heti, miten uskottavia ne ovat. Mukana olleet ovat vakuuttaneet minulle, että taistelijoiden mieleen jäänyt on hyvin sattumanvaraista ja joskus kapeaa. Hengissä pysymisessä kaiken tulituksen ja kovan väsymyksen keskellä on niin täysi työ, ettei siinä juuri asioita paineta muistiin.

Ja asian luonteen johdosta kolmannes tarinasta jää kertomatta, kaatuneiden kokemus.

Vähemmän tähän alaan addiktoituneille voisi ehkä tähdentää, ettei edes talvisodassa ja Taipaleella kaatuminen ollut Vänrikki Stoolia. Marssittiin metsässä. Kuin tyhjästä tuli tykistökeskitys. Kun savu laskeutui, todettiin että seuraavat miehet olivat kuolleet:…

Rintamavastuussa vuorotteli ”Keski-Suomalaisten rykmentti” ja pohjalaisrykmentti. Ensin mainitussa, etenkin raskaita tappioita kärsineiden Soinilaisten komppanian päällikkönä oli Yrjö Jylhä. Paikat, reitit, korsut olivat samat eli Suomen kuuluisimmat (”Tuntemattomassa” on hyvin vähän paikannimiä ja maastonkohtia) – Kirvesmäki, Koukunniemi, Terenttilä, Mustaoja. Erään toisen komppanian päällikkönä oli tuleva Lapuan piispa (Eero Lehtinen), silloin jo pappi.

Kirja poikkeaa edukseen kaltaisistaan myös siinä, että myös hyvin ikävistä asioista puhutaan ja vielä sangen tasapainoisesti. Eräitä toimissaan täysin epäonnistuneita ja kiireesti koulutustehtäviin toimitettuja upseereita mainitaan nimeltä. Henkisesti loppuun palaneita mainitaan mutta ei nimetä. Joukosta ei kohoteta suoranaisisá sankareita. Suhtautuminen eversti Matti Laurilaan on äärimmäisen arvostava, mielestäni täysin syystä. (Asian vierestä: lapualaisen Laurilan koville joutunut lojaalius laillista hallitusta kohtaanoli hyvin keskeinen asia Mäntsälän kapinan aikana 1932.)

Kirjan lukeminen on minulle raju kokemus. Tiedän tai olen jopa tuntenut niin suuren osan mainituista henkilöistä – mutta lapsuudessani ja nuoruudessani mukana olleet olivat kauttaaltaan tässä asiassa vähäsanaisia. Kokemus oli eräässä mielessä ollut kaikille äärimmäinen.

Haluaisin kiittää ja onnitella kirjan aikaan saaneita. Tosin näyttää, että maksupuolella on ollut puoli Pohjanmaata. Kuten kuuluukin. Kyllä tällainen on komeampi muistomerkki kuin patsaat ja portinpielet.

Ja isänmaallisuuden ylilyöntien aikaan tekee hyvää lukea kiihkoilemattomien miesten tasapainoisesta päättäväisyydestä – ja tehdä samalla havaintoja maailman muuttumisesta. Pohjalaisia kummastuttivat kovasti Kannaksen mäet; harva oli tullut käyneeksi aikaisemmin matkoilla Seinäjokea kauempana.

40 kommenttia:

  1. Varustuksista: 'Ayrapaa jai huomiotta';

    Ayrapaan edessa oli Salmenkaitajoen ranta varusteltu. Asiaa voi tarkatella viela tana paivanakin Salmenkaitajoen rantapusikossa. Mannerheimlinjahan meni Ayrapaan etupuolella eli juuri Salmenkaitajoella ja
    Muolaanjarven paassa. Mannerheimlinjan taakse ei ollut varusteltu tukilinjaa. Jos Ayrapaa olisi varusteltu, se olisi ollut sitten tukilinjan tekoa Salmenkaitajoen taakse.

    VastaaPoista
  2. Ilmeisesti ihmisen veren hajun odotukseen voi addiktoitua. Tarkoitan HS;n "online" seurantaa Mäntsälän kapinasta. Ajattelevat nurin kurin.

    Sisällissodan dementoima kulttuurikäsitys. Pitää muka kulkea niin yhtä jalkaa ettei veljestä tule vihollista.

    Ihan pimeää, täällä läntisen ajattelun peräsuolessa.

    VastaaPoista
  3. "Ja isänmaallisuuden ylilyöntien aikaan tekee hyvää lukea kiihkoilemattomien miesten tasapainoisesta päättäväisyydestä."

    Ihan vaan uteliaisuudesta kysyn, mitä kirjoittaja tarkoittaa "isänmaallisuuden ylilyöntien ajalla". Minä en ole sellaista havainut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Isänmaallisuuden ylilyöntinä voisi olla tänään esimerkiksi muukalaisvihan nostaminen isänmaallisuuden huipuksi. - Kaikille kuuluvaa isänmaallisuutta taas uhoajat ovat aina yrittäneet anastaa itselleen. Kaikki kunnia esimerkiksi suojeluskuntien sotakoulutukselle, mutta sodassa tarvittiin oikeiston lisäksi kaikki muutkin. Aarne Saarinenkin taisi olla sota-ajan kessu ja mestariluokan pistooliampuja. Moni kommunisti oli sodan aikana isänmaan petturi, mutta muutamaan tuhanteen he taisivat onneksi jäädä.

      Poista
    2. Kyllä sitä esiintyy, sitä yli lyömistä. Pintailmiöitä vaikka miten paljon: nuoria raavaita miehiä leijonariipus paksussa kaulassaan. Suomen lippuja pilottitakkien hihoissa. Paitoja joissa lukee: kiitos, veteraanit. Pintajuttuja, vähäisiä, mutta inhottavia.
      Kansaedustaja tekee eduskunta-aloitteen, että sotasyyllisoikeudenkäynneissä tuomittujen kunnia palautetaan. Mitä se sekin on. Tuhannennen kerran, miten sellaista palautetaan, joka ei ole mennytkään.
      Jotain samaa on ilmassa kuin oli 30-luvun alussa. Silloinkin onneksi valistunut keskiluokka järkevien maalaisisäntien kera piti jalat maassa, viinanhuuruiset kapinapäälliköt Mäntsälässä saivat palata noloina koteihinsa. Niin se nytkin menee, vajaa viidennes kansasta ei onneksi saa maata sekaisin. -nelimjaa-

      Poista
    3. "Suomen lippuja pilottitakkien hihoissa. Paitoja joissa lukee: kiitos, veteraanit. Pintajuttuja, vähäisiä, mutta inhottavia."

      Herra jumala - oliko eilen jokin rasistipersujen juhlapäivä, kun ne inhottavat siniristiliput liehuivat tangoissa kaikkialla, yök. Ja että joku kehtaa kiittää niitä vetskusikoja, jotka murhasivat juutalaisia saksalaissikojen kätyreinä, yök yök.

      Poista
  4. Olen käynyt Heinolan sotaveteraanien mukana 90- luvulla Taipaleenjoella. Se ei ole puropahanen, jonka ylittäminen oli venäläisen runon mukaan suurempi haaste kuin itse elämä. Joki on leveähkö väylä, mutta totta varmasti on sen ylittämisen vaikeus. Taipaleenjoki syntyi lähes vahingossa, kun maatalousmaata haluttiin lisää ja mahtava Vuoksi mursi kulkunsa Laatokkaan läpi hiekkaharjanteen.
    Suomalaisten asemat olivat melkein avoimella pellolla ja osin matalan metsän suojassa. Todella vaikea paikka. Niittykasematin sijainti oli suojaton. Jonkin keskityksen jäljiltä kamiina oli jäänyt puuhun kiinni ja noussut puun kasvun mukana muutaman metrin korkeuteen.
    Ihmettelen nuorten suomalaisten kestämistä paikassa, jota vihollisen tykistö moukaroi esteettä. Ja kunnioitan puolustajien rhokeutta ja peräänantamattomuutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli talvi (Talvisota katsos) ja Taipalen joki seka Suvanto jaassa. Ei kai ylittamisessa mitaan vaikeutta ollut, mutta ne pirun suomalaiset kun ampuivat niin etta Grondahlin hommat meni myttyyn.

      Poista
    2. Taipaleenjoki ja Suvanto olivat jaassa. Oli talvisota!
      Nainollen ei se Taipaleenjoen tai Suvannon ylitys sinllaan mikaan haaste ollut, mutta nama pirun suomlaiset, kun ampuivat...

      Poista
  5. Suunnaton, aivan käsittämätön, on ero sillä, mitä yhteiskunta tuolloin kansalaisiltaan vaati ja sai ja mitä se lapsiltaan nyt vaatii ja saa.

    "Jos nyt jotenkin jaksaisit sen etuushakemuksen siellä netissä täyttää, niin panemme sitten rahaa tulemaan. Tai jos et jaksa, katsotaan sitä sitten yhdessä täällä virastolla."

    VastaaPoista
  6. Tuurin Talvisota-romaani ja Parikan samanniminen elokuva kertovat tämän rykmentin sotatiestä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Molempien tyylilajina on "kiihkoilemattomien miesten tasapainoisesta päättäväisyydestä", tosin Taneli Mäkelä menee joskus ehkä liikaa jo sankariuden suuntaan.

      Poista
  7. Mannerheimlinjasta:

    Wikipedia kertoo suhteellisen hyvin Ita-Kannaksen linnoittamisesta. Mannerheimlinja kulki ensiksi Pasurinkankaan lavitse Kiviniemeen, mutta
    sitten rakennettiin tama Muolaanjarven pohjoispaan ja Salmenkaitajoen linja.
    Eli siina oli jo kaksi linjaa ennen Ayrapaata.

    Taipaleen ja Suvannon puolustuslinjaakin oli varusteltu, mutta Taipaleen kasematit menetettiin tai tuhoutuivat viimeistaan tammikuulla 1940.

    Merkillepantavaa on etta puna-armeijan Grondahl hyokkasi Taipaleessa ja Suvannolla paa-asiassa kivaarikaliberisin asein. Suvannon jaalla kerrotaan lahtia olleen julman paljon. Suvannon rantaniityn takareunassa oli jonkinlaisen panssarikaivanto, siina kohdassa kun maki alkaa. Se on tana paivanakin nahtavissa.

    VastaaPoista
  8. "Ihan vaan uteliaisuudesta kysyn, mitä kirjoittaja tarkoittaa "isänmaallisuuden ylilyöntien ajalla". Minä en ole sellaista havainut."

    1. Mahtaakokan kyse olla silkasta uteliaisuudesta?

    2. Jos ei Kemppisen mainitsemaa asiaintilaa ole huomannut, kannattaakohan vastata, koska näkökyky ei senkään jälkeen kuitenkaan parane.

    3. On olemassa ihmisryhmä, jolle "isänmaallinen ylilyönti" on mahdoton käsite. Samalle joukolle mahdottomia käsitteitä ovat tasa-arvo, oikeudenmukaisuus, monikulttuurisuus, Israelin aggressio ja verotuksen progressiivísuus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aavistuksen verran ennakkoluuloinen, matalaotsainen ja huomattavan rasistinen kommentti. Leimaa ja stereotypioi kansanryhmää alkeellisella tavalla.

      - Mitäpä jos, arvoisa anonyymi kutsuisit persun joskus vaikka kahville kotiisi. Juttelisitte ja keskustelisitte. Siitä se sitten sinunkin ahdas maailmasi voisi vähitellen avartua ja monikulttuuristua. Suvaitsevaisuutta ja laajakatseisuutta kehiin tuon ahdasmielisen ja omaan erinomaisuuteen käpertyvän ksenofobian sijaan.

      Poista
    2. Taitaa nyt kommentti olla väärällä foorumilla?

      Täällä nimittäin olisi hyvä tietää sellaisten sanojen kuin "rasismi" ja "ksenofobia" merkitys, ennen kuin niitä käyttää.

      Poista
  9. "Poliisitutkintapöytäkirjat olivat joskus parempia kuin romaanit. En ole aivan varma, millaisia ne ovat tätä nykyä. - - Kokonaisuudesta eli rikoksesta rakentui laikukas, osittain aukkoinen kuva."

    Kaikista tasalaatuistamis- ja syyttäjänpalvelemispyrkimyksistä huolimatta pöytäkirjat ovat yhä edelleen monenkirjavia, tekijöidensä näköisiä. Hyvin usein siinä määrin moniäänisiä, rosoisia, aukkoisia ja laikukkaita, että kirjallisia iloja ja haasteita kaipaava lukija ei pety.

    t. Marko Vesterbacka,
    suomen kielen opettaja
    Poliisiammattikorkeakoulu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaan ei niistä mitään Montaillou-tutkielmaa pystytä kyllä kolmensadan vuoden päästä kirjoittamaan.

      Poista
  10. Jahas, jälleen kerran paluu yhteen blogistin iäisyysteemoista, eversti Laurilaan ja hänen Talvisotaansa! Unettavaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotenkin kay saaliksi tata anonyymia!

      Poista
    2. Miksi anonyymi lukee tallaista, jos tuntemukset on hankalia. Taman blogitekstin nimihan kertoi, mita tuleman pitaa. Voisi kai hypata yli?

      Poista
  11. "Käsi rohkea, sille tilini teen, puu murtunut tuskani näki. Hyvästi, tienoot Taipaleen, tuhot kärsineen ja ne kestäneen - hyvästi, Kirvesmäki!" (Yrjö Jylhä, Kiirastuli)

    Tarinoita löytyy myös kirjoista kuten "Jääkärikenraali Einar Vihma - Ihantalan taistelujen ratkaisija", kirj. Martti Turtola, Otava ISBN 951-1-19155-1 sekä omaelämänkerrallisesta "Huomenna sinä saavut", kirj. Paavo Hiltunen, WSOY ISBN 978-951-0-30363-4.

    Jälkimmäinen kertoo tarinan nuoresta oikeustieteen ylioppilaasta, joka lähti rintamalle Kannakselle vapaaehtoisena ja kieltäytyi siellä ylennyksestä ja paremmista oltavista.

    - - - -

    On mielestäni perin huolestuttavaa, jos joku loukkaantuu riipuksista, joissa on Suomen Leijona, takinhihoista, joissa on suomenlippu tai huppareista, joissa lukee "Kiitos, veteraanit". Valmiiseen pöytään pääsyn ei luulisi verottavan älykkyysosamäärää.

    VastaaPoista
  12. Yksi parhaista kirja-arvosteluista.

    Kirjan julkistamistilaisuutta on harvoin avattu niin komiasti kuin tämän. Yleisö kajautti niin, että väreet meni jo juurensa unohtaneen eteläpohojalaasen selkäpiissä:

    Kytösavun aukeilla mailla on kansa
    mi aina on vaalinut vapauttansa.
    Vannoivat näin pojat urheat siellä:
    Orjuus pois, taikka menköön henki,
    niinkuin mennyt on isienkin,
    kunnia kuolla on vapauden tiellä.
    Tää vala on murtumaton.

    VastaaPoista
  13. Marko Vesterbacka on oikeassa siinä, että esitutkintapöytäkirjat ovat edelleenkin monenkirjavia, vaikka kehitystä on koulutustason noustessa tapahtunut.

    Monenkirjavuudesta paljolti päästäisiin siirtymällä Ruotsin malliin eli nauhalta purettuun kysymys-vastaus -menetelmään. Siinä ei jää epäselväksi, mitä epäilty (tai muu asianosainen) on sanonut. Meillä sitä käytetään hyvin säästeliäästi.

    Henkilökohtaista kokemusta kuulustelulutilantesta ei juuri ei ole, mutta hirvittää ajatella, että joutuisin allekirjoittamaan tärkeässä hikisessä tilanteessa konstaapelin tulkinnan siitä, mitä oikein olen sanonut. Olisiko pätevä allekirjoittamisen kieltäytymiseperuste, että tuommoista kielellisesti sotkuista soopaa en voi allekirjoittaa?

    Hiljan luin muuten teoksen Taavetti Heikkinen: Rintaman poliisi. Heikkinen kirjoittaa tosi tarkkaa ja tiukkaa suomea - ellei Jarmo Nieminen ole isommalti korjallut. Todennäköistä on, että Heikkisen (hävitetyt) virkatekstit ovat olleet karmeaa virkakieltä.

    t. nimim. Pitkän linjan oikeustoimittaja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ns. Punaisen Valpon pöytäkirjoissa löytyy taso, josta alemmas ei enää pääse. Pohjalta on vain yksi suunta ja se on ylöspäin. Ei muuten ole mikän tuulesta temmattu juttu, että poliisiparissa aikaisemmin toinen osasi lukea ja toinen kirjoittaa. Kun äijä on käynyt 4 tai 6 vuotta kansakoulua ja sen päälle uran huippuna ½ vuotta poliisikoulua, niin tiettyä puutetta voi esiintyä.

      Poista
    2. Eikä niitä nauhoituksia edes tarvitsisi purkaa. Otetaan säännöksi vain, että kuulustelut aina äänitetään ja jos oikeudessa väitetään, ettei näin kertonut niin äänite esiin.

      Poista
  14. "1. Mahtaakokan kyse olla silkasta uteliaisuudesta?"

    Kysyin vilpittömin mielin.

    "2. Jos ei Kemppisen mainitsemaa asiaintilaa ole huomannut, kannattaakohan vastata, koska näkökyky ei senkään jälkeen kuitenkaan parane."

    Vastauksen perusteella anonyymi ei uskonut vilpittömyyteeni.

    "3. On olemassa ihmisryhmä, jolle "isänmaallinen ylilyönti" on mahdoton käsite. Samalle joukolle mahdottomia käsitteitä ovat tasa-arvo, oikeudenmukaisuus, monikulttuurisuus, Israelin aggressio ja verotuksen progressiivísuus."

    Kolmannen kohdan perusteella on helppo arvata, mistä happovaivat johtuvat.

    VastaaPoista
  15. "On mielestäni perin huolestuttavaa, jos joku loukkaantuu riipuksista, joissa on Suomen Leijona, takinhihoista, joissa on suomenlippu tai huppareista, joissa lukee "Kiitos, veteraanit". Valmiiseen pöytään pääsyn ei luulisi verottavan älykkyysosamäärää. "

    Tämä on kommentaattorilta niin näppärästi sanottu, että en tiedä ymmärränkö edes oikein.

    Lähiympäristössä en juuri näe leijonariipuksia, mutta leijonavyönsolkia sitä useammin, tumman työpuvun mausteena. Jokin siinä vaivaannuttaa minua samalla tavalla kuin perhekuvat työpöydällä. Koen kai kosiskeluksi. Mikä sopii perhekuviin on kiväärillä klishee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin on leijonasolki vyössä. Olen saanut sen vyön muistaakseni joltakin metsäyhtiöltä.

      Mutta yhtä vähän sen luulisi häiritsevän kuin valmistajien logot ja nimet, brändit, asusteissa? Mieluummin ainakin itse katson hupparia, jossa lukee kiitos veteraaneille kuin hupparia, jossa lukee saatanan isolla Tommy Hilfiger. Kyseessä lienee joku merkittävä saksalaisjuutalainen filosofi?

      Ja tuskinpa kukaan oikeasti loukkaantuu leijonariipuksista ja pikkulipuista, vaan kyse lienee siitä, että niitä kantavat väärät tyypit, ne punaniskaöykkärit, homofoobikot, antimonikulturistit, sekasikiöt, epäihmiset. Etten paremmin sano.

      Poista
    2. "Ja tuskinpa kukaan oikeasti loukkaantuu leijonariipuksista ja pikkulipuista, vaan kyse lienee siitä, että niitä kantavat väärät tyypit, ne punaniskaöykkärit, homofoobikot, antimonikulturistit, sekasikiöt, epäihmiset. Etten paremmin sano."

      No juuri nuohan niitä kantavat. Se siitä.

      Poista
  16. Leijonamerkeillä tai ilman, käsitän asiat kuitenkin niin, että se vastakkainasettelu, johon historia viidakon ajoista lähtien meidät on "opettanut", jatkuu ja jatkuu vaikka kuuhun muuttaisimme.

    "Kaatuneiden kokemukset" jäävät aina kertomatta kaatuneilta itseltään, mutta riittävästihän nuo osaavat kertoa nekin, jotka näitä kaatuneita joutuvat kukin puolellaan tehtailemaan. Vain itsekunkin eläytymiskyvystä riippuu, osaako kuvitella kranaatin repivän ruppia tai kuulan otsaansa losahtavan, että kykene kuolleen osaan ryhtymään.

    Luen parhaillaan Laurilan verikoirat ja muiden samankaltaiten tarinoiden toisen puolen historioita, eli tarinoita sotavankien tiestä Suomessa ja myös omien pasifistien ja poliittisten mielipiteidensä vuoksi turvasäilöön otettujen kohtaloista. Ne eivät kovin myönteistä kuvaa suomalaisesta sivistyneenä vihollisena anna. Ei ne senaikaiset päättävässä asemassa olevat sotilaat (tai poliitikot) Geneven sopimuksista paljonkan piitanneet. Ylilyönneistähän silloinkin on raaimmillaan ollut kysymys.

    Onko nämä luonteenpiirteet, jotka silloinkin ovat pintaan nousseet vihollisvankeja käsiteltäessä nytkään muuta kuin piilossa pinnan alla, kuorrutettuina sokerilla ja rasvalla; hyvinvoinnilla? Ja kun, ehkä, ja (toivottavasti ei koskaan) sodat onnettomuuksieneen ylitsemme pauhaavat, ollaanko valmiina samoihin tekoihin avuttomina käsiimme joutuvien "kansanvihollisten" suhteen? (Kuten oli vastapuolenkin toimet vankejaan kohtaan)

    "Kirjeitä kiven sisältä", toim. Sanelma Tauriainen (Myllylahti 2009)
    "Talvisodan toiset kasvot" toim. Seppo Kämäräinen (Myllylahti2010)
    "Paukan pommi" Mikael Juntunen (Myllylahti 2005)
    "Sotavangit Suomessa 1941-1944" Eino Pietola (Gummerus 1987)
    "Meillä ei kotia täällä" Jukka Rislakki-Eila Lahti Arguntina (Otava 1997)

    Tuossa muutama kirja toisenlaisista kohtaloista ihmisten ollessa verikoiria toisilleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sakari Kirjavaisen hienossa elokuvassa Hiljaisuus kaatuneet puhuvat öisin sotamies Korpikankaalle.

      Ei kaikki turvasäilötyt, Valto, sinne joutuneet poliittisten saati pasifististen mielipiteidensä takia, vaan aika iso osa myös tekojensa ja aikomustensa takia. Televisiossa esitettiin juuri Salaman romaanin filmiversio, jonka taustalla on todellisia tapahtumia ja ihmisiä, joista ei montakaan kehtaa kai sentään syyttömäksi haukkua. Vihollisen kätyreitä, jos tunteellisesti sanoo. Muualla maailmassa sellaiset ammutaan heti, meillä ihmeen suuri osa selvisi hengissä.

      Tunnen muuten jonkin verran noita Tauriaisen kirjassa kuvattuja kohtaloja, sillä veljeni appiukko oli Hyrsylän mutkasta ja vietti Talvisodan naapurin puolella.

      Poista
  17. Tapsa, en ottanut kantaa syyllisyyksiin vaan siihen, kuinka ihmisiä yksilöinä ja myös massoina piikkilankojen saartamina kohdeltiin ja kohdellaan edelleen sotatilojen vallitessa kun kellä valta on, vaikka vähäinenkin.

    Syyttömyys ja syyllisyys ovat sotatilanteissa tulkintakysymyksiä ja niistä päättää kulloinkin se, joka aseella osoittaa. Äkkipikaisempi jo vankia metsän lävitse raahatessaan. Todistettu syyllistyminen rikoksiin (valtiopetoksiin, kätyröintiin) samoina aikoina on yksilön kohdalla usein myös tyhmyyttä, tietämättömyyttä ja suurta luuloa; aivopesujen tulosta. Kuten yleensä sotiin johtavat konfliktit ovat. Joskus on sodittu siksikin, koska se on sankarillista ja kivaa joidenkin mielestä, ja kun on pitänyt uutta sotatekniikkaa kokeilla ja uusia rintapieliä kalliisti suunniteltuja prenikoita varten tehtailla.

    Yhtäkään puoltolausetta tai postuumia prenikkaa eivät julmuuksiin vangittuja kohtaan syyllistyneet enää tarvitse. He ovat tekojensa tähden yhtä syyllisiä nyt (haudoissaan) kuin syyllisin tuomittu silloin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Valto: "...omien pasifistien ja poliittisten mielipiteidensä vuoksi turvasäilöön otettujen..."

      Tähän kohtaan takerruin, koska se jatkaa ylösnousemuksen kokenutta 70-luvun propagandaa. On irvokasta väittää maanalaisia kommunistisabötöörejä "pasifisteiksi" - se häpäisee ainoan tunnetun pasifistina ammutun Ardnt Pekurisen muiston.

      Samoin on historian karkeaa vääristelyä kuvata näitä Suomen sovjetisoimista kynsin hampain edistäneitä tihulaisia "mielipiteidensä" vuoksi vangituiksi - se häpäisee Neuvostoliiton ja muiden kommunistidiktatuurien toisinajattelijat.

      Varmaan muutama kommunisti vangittiin meillä varmuuden vuoksikin eli poliittisen katsomuksensa takia, mutta tämän asian jatkuva asenteellinen yleistäminen minua korpesi. Eivät kaikki silloin tuomitut ja turvasäilötyt olleet syyttömiä enkeleitä, kuten mielelläsi nostalgisin korulausein ja palavin sydämin esität.

      Poista
    2. Kyllähän Tapsa nämä asiat sotiemme veteraanina ja historiantutkijan tietää. Ei siinä muilla ole nokan koputtamista.

      Poista
    3. Turhaan karhentelet, kääntelet ja hyppyytät esiin yksittäisiä, mieltäsi kavahduttavia sanoja kokonaisuudesta johon ne kuuluvat, Tapsa. Lapioi matalammaksi 1970 senttiä syvän poterosi rintuusta jotta näet, mitä toinen kirjoituksillaan tarkoittaa: inhimillisyyttä kohtelussa olipa syyllinen tahi ei.

      Kun ihmisiä sotien aikaan on suomalaisten puolella leireille köijätty, he ovat marssineet niihin massana, saman kohtelun alaisina ja se tarkoittaa lukemistani päätellen, että kaikilla on ollut yhtä kurjaa, nälässä ja kylmässä kutjottamista, epäystävällistä kohtelua, kidutusta kidutuksen vuoksi. Eihän vastapuolen sotilaat, ne vangiksikaan jääneet, ole syyllistyneet sen kummempaan kuin vihollisensa surmaamiseen ja sen yrittämiseen. Se on sotien hyväksytty henki ja molempien osapuolten typerä tavoite. Se että omia kansalaisia epäiltiin ja tuomittiin kommunistisabötööreinä tai muina rikollisina ja heitä samoille leireille kuin sotavankeja aluksi köijättiin, ei oikeuta kenenkään huonoa kohtelua. Nappi otsaan ”valtionviholliselle” on paljon parempi vaihtoehto kuin nälässä pitäminen ja kidutus, sekin vasta vankkojen todistelujen jälkeen.

      Kun kuolemantuomioita on luettu tai ”vain” leireille ja vankiloihin tuomittu, niin inhimillinen kohtelu olisi kaikissa tapauksissa ollut ainoa oikea kohtelu. Siihen ei ole ollut minkäänlaisia esteitä. Eikä saa olla jatkossakaan kunhan taas joskus mytälletään. Tätä tarkoitin yksinkertaisuudessaan. Me näemme tänä päivänä esimerkin Guantanamon kaltaisten paljastuksista, mihin edelleen kykenemme ihmiskuntana jo pelkkien epäilyjen perusteella.

      Sitä paitsi minulle henkilökohtaisesti ihan sama mitä ideologiaa kukakin sotiessaan on puolustavinaan kun asiat siihen pisteeseen saakka ovat ajautuneet. Tuo on mukavaa katsella kun rahasäkeillä vain Kreikan suuntaan ammuskellaan. Kyllä siinä paljon vähemmän rahaa kuluu kuin tykkien kanssa.

      Poista
    4. Okei, okei... en puhunut vankien kohtelusta, vaan siitä, että nykyään on taas muodissa viitata 30-luvun skp:läisiin sodanvastustajina ja pasifisteina. Täällä on monia nuoria, jotka naiviiudessaan vielä uskovat sen.

      Poista
  18. Jos kohtuullisen kovia ja varmaankin aika realistisia sotakuvauksia Taipaleen taisteluista pitää etsiä, niin esim. Jukka L. Mäkelän Taipaleenjoki -kirjasta sellaista löytyy.
    Lisätietoja samasta aiheesta löytyy Paavo Susitaipaleen kirjoittamasta Taipaleen taisteluista kertovassa kirjassaan Karjalainen pataljoona (Er. P 6) Talvisodassa.
    Lisää samasta taistelusta löytyy, monen jo unohtamasta, erittäin perusteellisesta Geijer:in kirjasta Talvisodan taipale. Geijer oli ruotsalainen upseeri, joka tietääkseni teki kirjansa pelkkien kirjallisten lähteiden varassa ilman omaa Talvisotakokemusta. Hän ei siis tiettävästi käynyt koskaan ko. rintamalla ja mahtoikohan edes käydä Suomessakaan?


    Jukka L. Mäkelä: Taipaleenjoki
    WSOY 1971
    Yrjö Jylhän komppanian taistelut.

    Susitaival Paavo: Karjalainen pataljoona (Er. P 6) Talvisodassa
    Porvoo : Helsinki, 1963

    Geijer B.G. Talvisodan taipale - Tutkimus sitkeästä puolustuksesta
    WSOY, 1955, 320 s., 1. painos

    Kähösen kirjassa kerrotaan myöskin Taipaleen taisteluista.

    Kähönen Urho Voittamattomat pataljoonat. Taipaleen talvisota
    Kustannuspiste Oy, 1982

    http://roskanpoimija.puheenvuoro.uusisuomi.fi/9227-talvisota-keljan-taistelu

    VastaaPoista