31. lokakuuta 2011

Ikitie I


Mietin usein, eikö tuolle Antti Tuurille mikään riitä. Siitä vallitsee yksimielisyys, että hän kirjoittaa ehkä paremmin kuin kukaan. Silti kohta menee 50 kaunokirjallisen teoksen raja rikki, ja kaikki muu siihen päälle.

Löytyi se selitys. Tuurilla on myös kansainvälistä kuuluisuutta, mutta viime vuosina hän tuntuu vängällä menneen aiheisiin, jotka herättävät ulkomailla vain kummastusta ja joista jää jokin olennainen – suomalaisuus – väkisin välittymättä. Ainakin Ranskassa ja englannin kielen alueella romaaneissa kummallisuus ja konstailu on tapana katsoa ansioksi. Tuuri välttää sellaista johdonmukaisesti. Kautta maailman aforistiset kärjistykset ja vitsikkäät heitot ovat suosiossa. Lukijan arvellaan saavan sellaisesta mielensä hyväksi. Niitäkään Tuurilla ei ole. Ei ole sattuma, että hän on suomentanut islantilaisia saagoja. Jo ennen siihen ryhtymistä hänen otteessaan oli paljon samaa, vähällä sanomista. ”Poltetun Njalin saaga” on maailman parasta kirjallisuutta eikä ”Egil Kalju-Grimrinpojan saaga” jää jälkeen. Outoa että ”Snorri” tuntui ja tuntuu edelleen näihin verrattuna pitkästyttävältä.

Nyt ”Ikitiessä” on kirjoitettu luultavasti ensimmäisen kerran romaaniksi suomalaisen miehen todellinen siipiväli, joka on hurjempi kuin kukaan haluaisi uskoa. Tuo piirre saattaa olla pohjalaisissa muita paremmin näkyvissä. Vitsien ja veisujen ja uhon alla on hirvittävää ahdistusta, toisaalla herkkyyttä ja haavoittuvuutta. Nämä kuuluvat yhteen.

Päähenkilö on sama Jussi Ketola Kauhavalta kui ”Taivaanraapijoissa” ja ”Kylmien kyytimiehessä”. Nyt hänellä on kärsittävänään muilutus ja kahdeksan vuottaa Karjalan autonomisessa tasavallassa.

Tarkkaan katsoen Tuurin pohjalaisissa on vahvalti taipumusta mystiikkaan. Kirjoittaja viestittää siitä romaanihenkilöillään, joilla on erikoisia mieltymyksiä, kuten Ketolalla, joka on kuunnellut Matti Kurikat ja Pekka Ervastit eli utopiasosialismia ja teosofiaa ja päätynyt itse onnettomuudekseen pasifistiksi, joka ei suostu ottamaan asetta käteensä. Kirjoissa ei ole pohdintoja olevaisen lähemmästä luonteesta.

Antti Tuuri on nykyajassa poikkeuksellinen kirjailija. Hän ei näytä kirjoittavan lainkaan itsestään, ei edes purkavan toiveitaan tai kaunojaan. Tässä asiassa hän on modernistien, etenkin kaimansa Hyryn kaltainen. Tuon piirteen näkee helposti vertaamalla Ketolaa esimerkiksi ”Surmanpellon” päähenkilöön, joka piirtää kansalaissodan pikkukaupungissa vartiomiehenä kouluvihkoonsa funktioiden kuvaajia, ”jotka ovat tosia”. Ketolaa ei kiinnostaisi, mitä funktio ja kuvaaja tarkoittavat. Pohjanmaa-sikermän monet henkilöt ovat harmillisen tuttuja vouhottajia. Tuokin miestyyppi on sangen kaukana kirjailijasta itsestään; hän oli jo pikkupoikana jotenkin jäyhä ja asiallinen.

Tuurin sävellaji on virsien ja kansanlaulujen lyyrinen molli. Hänen parhaat romaaninsa päättyvät sulkeutumalla. ”Ikitiessä” viimeinen kohtaus on näennäisesti aivan arkinen, mutta kahdeksan vuoden kauheuden jälkeen päähenkilö, jolta on Neuvostoliitossa viety yksin nimikin, on sovinnossa itsensä, läheistensä ja maailman kanssa.

Tuurin tapana on katkaista lause pudottamalla. Tässä hän on toteuttanut tyylinsä myös romaanin rakenteessa. Lopun seesteisyyttä, Petroskoin seudulta karkuun pääsemistä ja Lapuan väkivaltaliikehdinnän rauhoittumista leikkaa vuosiluku: 1938. Se oli monille ikuisen rauhan aikaa.

Nämä suuret romaanit eivät ole sotakirjoja eivätkä siirtolaisromaaneja. Ne ovat perusteltuja kuvauksia ihmisen uskomattomasta hulluudesta ja hyväuskoisuudesta. Sellaista on vaikea kirjoittaa asettamatta itseään toisia viisaammaksi. Romaanitaiteeksi nimitetään juuri sitä, että uskottavasti kuvatut tapahtumat puhuvat puolestaan, eikä kertoja ole aihetta kommentoida.

Sama koskee tyyliä, tässä tapauksessa niukkuutta. ”Hyvä kirjoittaja” heiluu häiritsevästi projektorin ja valkokankaan välissä. Hyvä kirjailija järjestää ikkunan oikeaan paikkaan ja pesee lasin. Lukijan asiana on nähdä.

Koska Tuuri on intohimoinen moralisti tai oikeastaan eetikko, mieleen tulee tietenkin Albert Camus. Camusin suppeassa tuotannossa ei ole yhtään hyvää lausetta, paitsi kaikki. Hän kirjoitti sen, mitä hänellä oli sanottavaa, eikä yhtään enempää. Jos Tuuri saisi Nobelin, mikä ei ole mahdotonta, hän voisi pitää juhlaesitelmän samasta aiheesta kuin Camus, kuolemanrangaistuksesta. Ehkä hän lisäisi, ettei tiedä, onko kuolema rangaistus, vaikka se odottaessa tuntuu siltä.
   [...]

30. lokakuuta 2011

Nahkiainen


Ilmakuivatun poron ohella nahkiainen on niin kallis herkku, että hävettää syödä sellaista. Viinamadot maksavat pääkaupunkiseudulla ja kehyskunnissa kolme euroa kappale, ja jos herkutteluhetkestä selviytyy alle kolmella kappaleella, luonto on luja.

Säästöä kertyy silti siitä, että perheen ja suvun jäsenet, naapurit, vieraat ja käypäläiset eivät tuota herkkua suuhunsa pane. Se on kuin keitetty kieli, niin outo ja vastenmielisen näköinen, ettei vadin ääressä ole tungosta.

Tänä syksynä on ollut päiviä, jolloin nahkiaisia ei ole saanut edes Stokkan herkusta, ja toisia, jolloin myös sieltä on myyty ilmeenkään värähtämättä etikkaan säilöttyjä, nälkään kuolleita ja lieron näköisiä nahkiaisia priima tavarana.

Jos heittäytyy edesvastuuttomaksi näinä taloudellisesti kovina aikoina, kyllä nahkiaisten on oltava hiljan pyydystettyjä ja juuri valmistettuja. Nakkilan nahkiaissorvaamo on se kuuluisin toivioretkien kohde. Sieltä saa syksyisin maan parasta herkkua, vaikka täysin torikelpoista alkutuotetta löytyy Suomessakin kymmenestä joesta, ehkä useammista.

Hakuteosten mukaan tämä epäilyttävä eläin, joka ei ole kala, vaan kuuluu ryhmään ”ympyräsuiset” ja on elintavoiltaan loinen, viihtyy Euroopassa lähes kaikissa joissa. Afrikassa sitä kai ei ole. En ole perehtynyt asiaan, mutta luulisin, että siellä on joka joessa vielä verenhimoisempi ja vikkelämpiä eläimiä.

Suomessa nahkiaisen ostotapahtumaan liittyvät karskit vitsit, joissa vihjaillaan samaa kuin ankeriaista, nimittäin että suurien meritaistelujen jälkeen saalista on noussut hienosti tai ettei jokeen hukkuminen ole välttämättä onnettomuus, jos muistaa panna paikan mieleen. Elokuvan ”Peltirumpu” nähneistä useimmat ovat lopettaneet ankeriaan syömisen ja monet varmuuden vuoksi myös nahkiaisen.

Herkut ja syöntikelvottomat eläimet ja kasvit määrittelevät kulttuuriset ennakkoluulot ja tottumus. Tiettävästi ammatikseen kalojen kanssa työskentelevät pitävät turskaa kaloista herkullisimpana. Myös sillillä ja silakalla on puoltajansa. Lukeudun heihin, vaikka oma suosikkini saattaa olla muikku, etenkin Kitkan viisas.

Tämän kirjoituksen aiheena on sanakirja. Helsingin Sanomien verkkosivun linkittämä monikielinen sanakirja www.sanakirja.org on niin hyvä, ettei parempaa käytännössä tarvitse. Nahkiainen on ruotsiksi nejonöga, saksaksi Neunauge (yhdeksänsilmä) ja englanniksi lamprey. Nimi liittyy kahdeksaan kidusaukkoon ja sanan vanhuus siihen, että syöty on.

Muikku on englanniksi vendace. Kilohaili on muuten bristling ja silakka Itämeren silli eli Baltic herring. Hapansilakkaa ei sanakirjassa onneksi ole. Tämä tuote (surströmming) ei tiettävästi yleensäkään vedä suomenkielistä väestöä puoleensa. Olemme mielikuvien tasolla kapamaa kahden käyttämiseen eli fermentaatioon tukeutuvan valtakunnan välissä. Ruotsi on yhtä kuin hapansilakka ja venäjä hapankaali. Meillä maksettiin jopa piispanverot kapahaukena, joka siis näyttää kapakalalta mutta on hauki. Jos sellaista tarjottaisiin, en olisi ensimmäisenä jonossa.

Ruotsiin juristi tarvitsee akatemian sanakirjan ja saksassa kelpaa useimmiten verkon Duden. Ranskalaiset ovat hoitaneet ehkä parhaiten nämä asiat. CNRTL-portaali sisältää kaiken, mitä syntinen sielu sietää.

Näitä tarkkoja merkityksiä nimittäin tarvitsee. Vaikka isänmaan miehet miten itkisivät, yleissiviilioikeus ei ole oikein innoittanut professoreita kirjoittamaan, paitsi Mika Hemmoa. Jos mietittävänä on hallinnan (besittning, innehav, hävd) merkitys eli se kysymys, kuka saa pitää riitatilanteessa tavaran, joutuu myöntämään, että perusteokset ovat Ruotsissa ja hyvät erikoisteot suomenruotsalaisten kirjoittamia. Ja esimerkiksi tekijänoikeuden luovutus (upplåtelse / överlåtelse) osaa olla todella vaikea kysymys.

Käytin nahkiaisia ja muikkuja esimerkkinä. Joskus haluaa ainakin jälkeenpäin tietää, mitä on syönyt. ”Granchio” on taskurapu. Nahkiainen on lampreda. Luccio on hauki. Ei uskoisi. Ranskan ”tripe” on sisäelin, sisälmykset. Sanakirjan mukaan ”andouille” on makkara. Varokaa. Se on makkaran muotoinen sisälmyssyltty ja etenkin keuhkonkappaleiden kohdalla minun huumorintajuni lakkaa.  Tämä vihjeenä älymystöpuhelimen omistajille.

29. lokakuuta 2011

Työn alla


Tuomas Vimman ”Raksa” on kaikin puolin onnistunut, hauska ja helppolukuinen kirja. Ei muuta kuin isänpäivälahjaksi. Kun aihe on remonttirakentaminen tai oikeastaan ns. remppa ja kaikki siihen liittyvä suora huijaus, saajaksi voi ajatella myös sellaista mieshenkilöä, joka ei ole romaanikirjoihin mieltynyt.

Jäin miettimään, miksi tuo kirja jää pieneksi ja millä perusteella arvioin, ettei tämä kirjoittaja jätä näkyvää jälkeä kirjallisuuteemme.

Sattui käymään niin epäoikeudenmukaisesti, että hairasin mukaani Antti Tuurin uusimman, ”Ikitie”, ja luin sitä minuutin kaupassa. Se on vuoden paras romaani. Kirjoitan siitä kohta lähemmin, mutta en malta olla mainitsematta mukavan ja hienon romaanin eroa.  Hienoin romaanin (Tuuri) henkilöt ovat kuin ullakolta kömpiviä setiä ja tätejä. Kaikki on heti tuttua ja mieli tietää myös sen mitä ei sanota.

Tuomas Vimman henkilöt on luotu viivoittimella ja harpilla. Heillä on muutamia ulottuvuuksia ja pari ominaisuutta. Ominaisuudet eivät ole välttämättä erikoisen uskottavia. Päähenkilö on hyvässä rakennusliikkeessä projektipäällikkönä. Hän on ylioppilas mutta opistoinsinöörin opinnot ovat kesken. Silti hän käyttää erittäin epätodennäköisiä sanoja ja monikielisiä sanaleikkejä. Äidin mainitaan käyneen hienostokoulua, mutta henkilön tausta ja sosiaalinen kyky ovat pahasti eri paria.

Naispuolinen päähenkilö on Hulk Barbin muodossa ja juuri yhtä elävä. Ne hahmot, joista osaan sanoa jotain omaan kokemukseeni liittyen, nimittäin juopoksi retkahtava asianajaja-luokkatoveri ja johtavan asianajotoimiston ykkösmies ja nuoret osakkaat ovat näyteikkunasomisteita, joilla on hyvin vähän tekemistä todellisuuden kansa.

Vaikka kirjan juonikuvio tarjoaa asialle selityksen, asianajajakunnan ylätasanteella ei muuten ole ollut tällä vuosikymmenellä ainuttakaan ihmistä, joka voisi retkahtaa ryyppäämään, kun työt ovat kesken, ja asianajajalla ne ovat aina kesken.

Rakenteellisesti kirja alkaa nuorisokuvauksena eli revittelynä, muuttuu kriittiseksi ja kohdin satiiriseksi kuvaukseksi holtin puuttumisesta ja päähenkilön perustelematta jääväksi rehellisyyden kaipuuksi, ja loppu hujahtaa verotarkastajineen tietoisesti ”maagisen realismin” maailmaan eli ylittää uskottavuuden rajat. Nämä ovat kaikki hyviä lajeja, mutta ei niitä saa toimimaan yhdessä. Kokki, maalari ja timpuri ovat kaikki hyviä ja tarpeellisia ammattimiehiä. En kuitenkaan keksi työtehtävää, jossa he voisivat toimia yhdessä.

Wellekin ja Warrenin puoli vuosisataa sitten viljelemä ”kuvio” / ”kuvioitua” on onneksi kadonnut kielenkäytöstä. Höllästi näihin tutkijoihin ja heidän heimolaisiin perustuu puhe ”tekstin toimimisesta”. Minua se huvittaa, koska toiminta – laskettavan vaikutuksen eli toiminnon aikaansaaminen – on tietokoneohjelman ja tekstin, esimerkiksi lähdekoodin, vakiintunut merkitysero.

Kirjoittaja tekee valinnat – materiaalit ja työtavat. Lukija kykenee arvioimaan, kantaako teksti eli pysyykö se kannikkeillaan, voiko sitä kulkea alusta loppuun ja johtaako se mihinkään.

Testi on melkein pettämätön: miten paljon lukemastaan muistaa huomenna, kuukauden kuluttua ja vuoden päästä. Kirjan nimet ja jopa tapahtumat haalistuvat nopeasti. Tunnelma jää. Se on kuin haju, joka palaa mieleen tahtomattakin.

Ilkka Remestä voi haukkua rauhassa, koska hän on niin suosittu. Hän ei osaa kirjoittaa lainkaan. Tarinoissa on vinkeitä piirteitä, mutta varakkaaksi kasvanut kirjailija tekisi viisaasti kertomalla ajatuksensa sopivalle orjalle, joka laatisi tekstin. Remeksen kirjan luettuaan sen unohtaa lopullisesti samalla hetkellä kun kirjan kannet sulkeutuvat.  Syy on selvä. Hänen kirjoissaan ei ole muuta kuin koneisto, ja se näkyy. Kuka viitsisi käydä katsomassa dinosaurusta, jolla on vain muutama liike, ja trissat ja rattaat sekä näkyvät että kuuluvat.

Tuomas Vimman kirja ei kuulu tuohon joukkoon. Se on parhaimmillaan kuin Haarakorvalla Sikalassa naapuripöydässä kuultu jorina. Viihdyttävää, osaavaa, vankka kokemuksen ääni, vilpitön miellyttämisen halu. Kirjaileminen on myös rehellinen ammatti. Tässä tapauksessa asiakkaalla ei ole syytä reklamoida.



28. lokakuuta 2011

Eläkeikä


Joskus mies yhtä sotaa kaipaa.

Markku Kuisma sai eilen UKK-säätiön palkinnon kirjastaan ”Itsenäisen Suomen synty Sarajevon laukauksista Tarton rauhaan 1914-1920”. Onnittelut. Palkitsemisen perusteeksi esitettiin aivan oikein se, että Kuisma huomauttaa itsenäisyyssenaattorien taustoista – pankkimiehiä, vientiteollisuuden edustajia.

Vapautuminen 1918 on perinteisesti väärennetty talonpoikaiseksi kansannousuksi. Tarton rauha – oikeistolaisimmille ”häpeärauha” – oli se perustus, jolla ulkomaankauppa ja teollisuus rakennettiin. Pankkimiesten ja suurteollisuuden houkutuksen jälkeen torjuma tuki 1929 – 1931 esiintyneelle fasisminluonteiselle liikehdinnälle oli sekin ratkaiseva. Meillä ei käynyt niin kuin Saksassa. Vaikka Kosola oli kapinassa, pääoma valitsi Väinö Tannerin.

Olisin taipuvainen pitämään Mannerheimin maltillisuutta Lapuan liikkeen alusta Mäntsälän kapinan päättymiseen yhtenä hänen suurimmista saavutuksistaan.

Lukekaa tuo Kuisman kirja.

Nokiaa ei nosta suosta helposti edes pioneerikomppania, mutta Henry Tirri ei olisi ruvennut mahdottomaan tehtävään eli Nokian todella isoksi herraksi, ellei hänellä olisi mielessään ja tiedossaan jotain jännittävää. Tunnen miehen. Arvaan mitä jännittävää hän puuhaa, mutta en kerro. Hän veti Nokian tutkimustoimintaa Kaliforniassa useita vuosia.

Tekniset innovaatiot etenevät portaittain. Tällä hetkellä maailman ahkerin patentoija näyttää olevan Philips. Ei ihme. Valaistusjärjestelmät menevät uusiksi. Asiasta taisi mainita Martti Mäntylä, joka on hänkin iso herra toimipaikkanaan EIT Labs eli European Institute for Innovation and Technology. Opetin Martille piipun polttamista ja hän edistyi siinäkin toimessa kiitettävästi.

Mäntylä ja Tirri ovat luokkatovereita SYK:sta ja laitoksemme HIIT:in perustajaisiä, toinen TKK:n ja toinen yliopiston puolelta. Olen tottunut pitämään heitä poikasina, koska herrat ovat toista kymmentä vuotta minua nuorempia.

Tietotekniikan huiput pakkaavat olemaan ainakin joissakin tapauksissa ihmisinä kiitettävän vaikeita tai sitten niin syvälle omaan salaperäiseen maailmaansa uppoutuneita, ettei sieltä ääni kanna. Ei Henry.

Hänen vaimonsa muistutteli 50-vuotispäivilä runsaat viisi vuotta sitten, että häälahjaksi Henry oli ostanut heille molemmille liput uuden James Bond –filmin näytäntöön Lontooseen. Itse olin purskahtaa itkuun, kun sain Henryltä 60 täyttäessäni kalliin aarteen, Outsiderin kirjan ”Kuolema kulkee Äänislinnassa”,  ihan hänen omasta hyllystään.

Eläkeiän nostamisesta puhutaan niin paljon, että on pakko jäädä välillä miettimään. Jos pitäisi nyt edelleen tehdä toden perästä töitä, miten kävisi? Teen työksi laskettavaa askaretta paljonkin, mutta jos työaika olisi 24 tuntia vuorokaudessa 7 päivänä viikossa? Ja siihen lisäksi matkustaminen. – En jaksaisi. Laiskistuminen ja yleinen tyhmistyminen on kiistatonta.

Oma rootelini, technology transfer, on vaiheessa. Miksi kukaan ei sano ääneen, että parhaillaan loimuava talouskriisi on teknologian ja tietoliikennetekniikan tulos. Liian paljon informaatiota liian varhain. Eräät asiat ovat nyt liian helppoja ja nyt olisi heitettävä santaa rattaisiin.

Talouden käyttövoima ei ole raha (pääoma), vaan velka, sanoo amerikkalainen antropologi David Graeber (Debt: The First 5 000 Years).   Tietoliikennetekniikka on paras keino etsiä huonoja maksajia, ja mitä muuta raha kiihkeämmin haluaisi. Puhe on riskistä, ja riskillä on hinta.

Seuraan Nokiaa kiinnostuneena. Ehkä siellä on ymmärretty, että älypuhelin on sama keksintö kuin luottokortti.

- Tirrin kuva on vuodelta 2003.

27. lokakuuta 2011

Siks oon ma suruinen


Vastuuvapauslauseke: en olisi viitsinyt ja ehkä jaksanutkaan jatkaa suorien radio-ohjelmien tekemistä. Lisäksi parin vuoden takainen oli hyvin kallis, ulkolähetysautoineen kaikkineen. Tunnin ohjelmaan joutuu tekemään 20 tunnin valmistelutyöt.

Nyt voin rauhassa kauhistella YLEä. Siinä ojassa minulla ei ole omaa lehmää.

En ole toistaiseksi tavannut YLEn asiakasta, joka ei jo olisi alkanut hermostua loputtomiin uusintoihin ja ohjelmien ennakkomainoksiin. Ei ole liioin sattunut vastaan luultavasti syyskauden lippulaivaksi ajatellun ”Moskan” ihailijaa.

Arvostelu on lytännyt Moskan halpatuotannoksi. Pitää varmasti paikkansa. Mutta ei tilanne ole noin hyvä. YLE on ajautunut halpatuotantoon kuin suurelle suolle. Rahat ovat lopussa.

Kuulin haarakorvalla, että joko yksi tai kaksi johtavaa lehtitaloa on ilmoittanut, ettei uusia juttuja osteta tänä vuonna. Se ei ole hyvä uutinen ihmisille, jotka on jo pakotettu yrittäjiksi lehdistä ja televisioista. Termi on ”free”. Ennen sanottiin ”free lance” eli vapaa peitsi, mutta nähdäkseni työkalu, jolla totuutta kaivetaan esiin, on viety panttilainakonttoriin jo vuosia sitten. (Seuraavaksi saamme nähdä Oikeuden Miekan kirpputorilla – very cheap for you only.)

Ainakin draamoissa ja dokumenteissa televisio on lopettanut oman tuotannon. Kaikki ostetaan. Näyttelijät, kirjoittajat ja ohjaajat ovat joutuneet perustamaan firmoja ja ottamaan niskoilleen kaiken, mitä se sisältää.

Kun meillä oli ennen televisiossa ja radiossa Arkkitehteja, Muotoilijoita ja Taiteilijoita, sijaan on nyt tullut Remontti-Reiska.

”Moska” ei ehkä osoita, että Petelius, Tervo & Co. olisivat heikkoja tekijöitä. Onhan heillä hienot näytöt osaamisesta.  Pelkään että ohjelmatuotanto on nyt yhden kurimuksen läpi käytyään joutunut toiseen ja pahempaan.

Se ensimmäinen kurimus oli tuttu jo vanhan vallan aikana. Kun palkoista oli sovittu, tekijät tiesivät, että huonompikin työ menee läpi. Siitä on kuulkaa pitkä aika, kun niillä työmailla on nähty ”valvovia mestareita”, jotka käskevät piikata vituralleen valetun palkin pois. Valvonnan puuttuessa timpurien läpitöissä hylätään vaivalloiset ruuvit ja vedetään karmit kiinni pokiin kuuden tuuman rautanaulalla. Kyllä sekin välttää, talveen asti.

”Sitä saa mitä tilaa” on vale. Ottaen huomioon katetuottovaatimuksen, aina saa vähemmän ja maksaa enemmän kuin on tilannut, sanoo Remontti-Reiska.

Uusi kurimus ilmenee siten, että kun tiimin pitäisi olla kuvauksissa ja kenties harjoitella joukolla ottoja, porukka istuukin K-Raudan kahvilassa. Tämäm tuli mieleeni, kun kuulin, että Iso Paja on myynnissä. Olen alkanut kuulostella, milloin Länsi-Pasilan tuttujen rakennusten katolle ilmestyy K- tai S-ryhmän logo. Luultavasti ei koskaan, koska nämä molemmat ovat hyvin hoidettuja.

Jos asiakas eli poka itkee, että saumat irvistävät ja fyllit puuttuvat, vastaus on että teillä on kuulkaa silmissä vikaa – me nimittäin tiedämme, mitä teemme. Katsokaa vaikka näitä referenssejä.

Tämän takia on hyvä käyttää nimekkäitä näyttelijöitä ja kirjoittajia. He suostuvat kyllä tavallisesti mihin vain, jos saavat sitovan lupauksen, että oikeasti ei tarvitse tehdä muuta kuin syödä possumunkkeja ja allekirjoittaa palkkiokuitti. Kun on referenssejä eli aikaisempien ihastuneiden asiakkaiden valaehtoisia todistuksia.

Kaksi väärää valaa on yhtä kuin täysi näyttö, sanoimme me tuomarit ennen aikaan. ”Två falska vittnen gör fullt bevis.”

Remontti-Reiskat hoitavat jo sujuvasti kansainvälisiä raha-asioitamme. Sitä hiukan ihmettelen, etteivät  ministerit käytä kypärää eikä turvajalkineita (Sievin Jalkine Oy). Naismaalareilla on yleensä valkoiset. Suosittelen. Kun astuu veronmaksajan päälle, ei voi olla koskaan varma, ettei sillä ole povarissa jemmaflindaa. Siitä voi tulla hienoihin kenkiin rumia skraaduja.