Salaman roolittomuus

Lauantaina aamulla sieppasi mukaansa televisio-ohjelma, jonka kaltaiset tahtovat jäädä katsomatta. Paula Holmilan haastateltavana itse asiassa kuultuna oli Salama. Ohjelma näytti olevan uusinta, mutta en tiedä, kolmeko vai viisi vuotta sitten tehty.

Ihastuin syvästi Salaman puheisiin. En tarkoita sitä tavallista, kun kehutaan jonkun juttuja; silloin tarkoitetaan, että on kuultu omia mielipiteitä tai omia ennakkoluuloja hiveleviä asioita.

Tässä oli näkemyksiä, jotka eivät vastaa omiani, mutta siinä näyttäisimme olevan samaa mieltä, että yksiä totuuksia on ihmisten maailmassa vähän.

Harvinaista oli kuunnella henkilöä, joka ei ole jäänyt oman historiansa vangiksi ja on lisäksi romaanikirjailija hyvin syvällisellä tavalla.

Pienemmälläkin pyörityksellä ihminen alkaa esittää itseään eli olla sen kuvan näköinen, joka hänestä on luotu. Tällaisia eläviä näköispatsaita on jos mitkä määrät.

En satu tietämään, missä ja miten Salama on ollut viimeksi kuluneet ajat – poissa parrasvaloista joka tapauksessa. Uskomattoman hyväkuntoinen ja terävä hän oli, ja näkyi asuvan kuin vuorineuvos, jolla on hyvä vuorineuvoksetar, eli mukavasti ja arvokkaasti.

Romaanikirjailijan kirous, jonka uhrina näyttäisi nyt olevan vuorollaan huiman lahjakas Sofi Oksanen, on lukeva yleisö. Lukijat haluavat vimmatusti kirjailijoilta totuuksia, avauksia tai paljastuksia, vaikkei mikään sellainen kuulu kirjailijan tehtäviin eikä kykyihin.

Malliesimerkkini Pentti Haanpää oli jälkikäteen arvioiden väärässä jokseenkin kaikissa arvioissaan ja asenteissaan. Paavo Haavikko saattoi tehdä uuden ennätyksen epäonnistuneissa ennustuksissa, joita hän lateli proosan, aforismin ja runon muodossa. Molemmat olivat suuria kirjailijoita.

Tämä on yksi monista syistä poliittisen ja muun tendenssitekstin, kuten esimerkiksi melkein aina uskonnollisen tai poliittisen kaunokirjallisuuden heiveröisyyteen ja lyhytikäisyyteen.

Toinen syy perustuu itsesäälin ja uhon tekstiä syövyttävään voimaan. Ei yksittäinen ihminen ole todellisuudessa erikoisen kiinnostava, muille kuin itselleen. Kun mies menee hirteen, hänen maailmansa loppuu, mutta muiden ei lopu.

Kuolleilla ei ole postiosoitetta siksi, että ei meillä olisi heille kuin yksi viesti: täällä elellään niin kuin ennenkin.

Lattea tapa lukea kirjallisuutta on omaksuttu keskikoulun geometriasta. Suuntia on vain kaksi, ulottuvuuksia tunnustetaan kolme, mutta se kolmas esitetään vippaskonstein projektioina.

Kirjailijan tehtävä – Salama ymmärtää – ei ole löytää ”oikeaa” kohtaa millimetripaperilla, koska hyvä kirjailija liikkuu syvyys- ja korkeussuuntaan eikä vasemmiston ja oikeiston, ylhäisön ja alhaison x-y-koordinaatistossa

Hyvistä parhaat käyttävät tensoreita (etäisyys, kulma ja kaarevuus). Huonoimmille riittää matriisilaskenta.