Loihe

Joulun levyistä etenkin Sonus Borealis häkellytti. Rouvani – lähes ainoa henkilö joka uskaltaa ostaa minulle levyn – oli poiminut ajatuksen Risto Nordellin oivallisesta radio-ohjelmasta ”Riston valinta”.

Puhe on Porin triviaalikoulun nuottikirjasta, joka löytyi sata vuotta sitten ja unohdettiin välittömästi. Nyt se on kuitenkin levyllä, ja kannatti.

Minä kumminkaan en tiennyt, että Suomessa oli tällaista renessanssisävyistä musiikkia (luultavasti kyllä suoraan Saksasta Poriin tuotua).

Esittävä yhtyekin on oikeasti hyvä. Nyt kun kaikenlainen laulu on ilahduttavasti muodissa, jää joskus ihmettelemään sekä kevyempää että raskaampaa musiikkia kuunneltuaan, kuinka mahdottoman kauniilta tuokin kuulostaisi, jos esittäjä saisi päähänsä ruveta laulamaan nuotilleen.

Tuo oli tarpeeton ilkeys ja osuu omaankin nilkkaan. Mutta rohkaistuin hiukan, kun onnistuin löytämään verkosta (ethesis.siba.fi) Sibelius-Akatemian verkkosivulta Ava Nummisen väitöskirjan ”Laulutaidottomasta kehittyväksi laulajaksi”. Samalla sivulla on erilaisia äänitiedostoja, mutta myös väitöskirja pdf:nä.

Kysymys on mielestäni erinomainen. Kun sitä henkeä on yhä enemmän, ett ”kaikki pelaavat”, ja kuvaamataidossa kaikki suttaavat – miksi musiikissa ei väittelijän mukaan ole vieläkään luovuttu hänestä mielivaltaisesta jaosta laulutaitoisiin ja laulutaidottomiin.

Tutkija on tehnyt työtä henkilöiden kanssa, jotka eivät ole osanneet laulaa ”Ukko Noaa” nuotilleen ja joiden äänialakaan ei olisi riittänyt siihen. Tuloksena on ollut laulajia, jotka kykenevät ilahduttamaan itsensä lisäksi ainakin ajoittain myös muista.

Väite on tämän suuntainen: vaikka jotkut kieltämättä saavat laulun lahjan syntymässä ja eräillä harvoilla tämä kyky on erikoisen kehittynyt, puhe ei kuitenkaan ole mistään kummallisesta. Poistamalla pelkoja ja harjoittelemalla oppii laulamaan.

Ajatus on hyvin kiinnostava. Saadun tiedon mukaan suomalaiset ovat kovia käymää yhteislaulutilaisuuksissa, etenkin jouluna. Väitetään että karaoke on hyvin suosittua mutta kyllä kovaa kuunneltavaa. Juoppoporukoissa ja sotaväessä laulaminen on kuulunut vanhastaan asiaan.

Mutta ei kai se ole totta, että saksalaiset olisivat erikoisen musikaalisia, kun saksalainen sotaväen osasto laulaa yleensä hyvin ja jopa äänissä, kun taas suomalaisista ei voi parhaalla tahdollakaan sanoa samaa.

Saksalaisten kuuluisa ja todellinen musikaalisuus lienee kulttuuripiirre – laulamiselle ja soittamiselle pannaan painoa eri tavalla kuin muissa maissa. Musikaalisuus-vamma on osoitettu, mutta se on samanlainen vaurio kuin tietyt kehitys- ja keskushermostoviat, jotka voivat aiheuttaa kyvyttömyyden käsittää vitsejä tai kiertoilmaisuja.

Olen aina vastustanut terveitä elämäntapoja ja koettanut patistella nuorisoa urheilukentiltä oluttuoppien ääreen.

Mitähän tapahtuisi, jos pohjaltaan fasistinen liikuntavimma ykskaikki saataisiin ohjatuksi laulamiseen, soittamiseen ja vastaavaan sosiaalisten taitojen kehittämiseen?

Mielestäni räkä poskella rautaa pumppaava henkilö tai itseään kirittävä hölkkähirmu on todellinen kuva itsekeskeisyyden kulttuurista. Kaikki mulle ja mitattavasti! Mikä on hapenottokykysi ja millaisissa lukemissa huitelee kolesteroli?

Ihastuin kovin Stephen Fryen uudessa blogissa (tai verkkopaikassa) www.stephen.fry.com esitetystä maininnasta. Hän oli hyvin haltioissaan ääneen lukemastaan Tshehovin novellien valikoimasta.

Tietämistä isompi asia on tunteminen ja tuntemiseen liittyy paljon mielikuvitusta.

”Jostain oudosta syystä mielikuvituksen on helpompi tunkeutua toisen elämään kuin kuvitella, miltä todella tuntuu olla omien silmiensä, oman äänensä omistaja.”

Muuten – sairaalle ja kuolevalle kannattaa lukemisen ohella tai sijasta laulaa.

Vaikka ei osaisi.