Professoreita

Kehuin eilen Erkki Aurejärven kirjaa mutta asiayhteyden takia en ehtinyt sanoa, että ne tupakkaoikeudenkäynnit, joita hän myös kuvaa laajasti kirjassaan, on suuri kertomus sankarillisesta toiminnasta. Hän oli todella tärkeällä asialla, käytti määrättömästi aikaa, omien sanojensa mukaan ei ansainnut mitään vaan sen sijaan menetti paljon omia rahojaan, ja keräsi vastaansa joukon kaupungin parhaita asianajajia, joilla oli käytettävissään tupakkateollisuuden pohjaton rahapussi.

Joku vähemmän etevä lakimies kuin Aurejärvi olisi luultavasti menestynyt paremmin. Tupakointinongelma sinänsä oli kulttuurinen muutos, joka oli poliittinen eli lainsäädäntöongelma ja hän ajoi sitä oikeudellisena eli tomioistuinasana.

Koska asia on aidosti vaikea ja monitahoinen, tyydyn tässä käyttämään kielikuvaa: ei edes korkein oikeus voi estää päätöksellään talvea tulemasta tai tuulta puhaltamasta. Tällä hetkellä äärimmäisen kiireellinen ja vaikea ongelma, ilmaston ja monimuotoisuuden nopea tuhoutuminen, ei ole tuomioistuinasia. Se että joku lyö lasta, on poliisin ja tuomioistuimen asia. Saako lasta lyödä, oli lainsäädäntökysymys, josta oltiin aika jyrkästi eri mieltä. Olen aikuisena lakimiehenä jutellut myös sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat toistelleet, että joka kuritta kasvaa se kunniatta kuolee. Koska olin itse nuori ja nenäkäs, sanoin kerrankin, että joka kuritushuoneetta kasvaa, se kunniatta kuolee.

Aurejärvestä tulee tosin mieleeni eräs toinen henkilö, joka sai noin kerran viikossa turpaansa Helsingin rautatieasemalla. Espoossa oli minun aikaani poliisi, jonka lyömisestä joku sai useita kertoja vuodessa lain siitä säätämän kovan rangaistuksen, kun piirin muita kahtakymmentä poliisia ei vastustettu väkivaltaisesti koskaan.

Tämä on minulle mysteeri: taito kävellä nyrkkiin. Kuulun itse noihin lahjakkuuksiin. Olenhan saanut potkut jopa isäni asianajotoimistosta ja korkeimmasta oikeudesta, jonka etevä jäsen kehotti minua harkitsemaan toisia tehtäviä oltuani 14 vuotta esittelijä. Arvi oli minusta oikea. Talossa oli suuri määrä minua parempia esittelijöitä, puhumattakaan jäsenistä. 

Toisen kerran lisäsin mainettani vihattavana henkilönä, jollaisella ei pitäisi olla mitään tekemistä hovioikeudenneuvoksena, sanomalla hovioikeuden kahvilassa rikolllisten paapomista paheksuvilla kollegoilleni, että minä voin järjestää heille tilaisuuden ja sopivat lyömäaseet mennä esimerkiksi tulevana perjantaina Sörnäisten keskusvankilaan hakkaamaan rikollisia. Ensimmäisenä poistui pöydästä se pulloposkinen neuvos, josta kaikki tiesivät, että hänellä oli itsellään tapana piestä vaimonsa, yleensä perjantaisin, aseena Hoover-pesukoneen sininen poistoletku. Sama hovioikeudenneuvos tapasi pikkujouluissa “leikillään” kuristaa erästä kollegaamme, koska tämä oli hurri.