Rata ja kenttä

Tästä kirjoitetaan kyllä kirjoja, kunhan ehditään.

Pyrin johtamaan lukijan harhaan sekä otsikolla että kuvalla. Valitettavasti minulla ilmenee sellaista tapaa.

“Rata- ja kenttäurheilu” oli kuvan teoksen kirjoittajan - viisaustieteen tohtori muuten, J.H. Erkosta väitellyt - käyttämä nimitys ilmiöstä, jonka nykyinen otsikko on “yleisurheilu”.

Niinpä puhu ei ole olympialaisista. Hengen lento ei liene laji, jossa kilpailtaisiin, kun hupsuista runouden ja taiteen kultamitaleistakin päästiin kauan, kauan sitten.

Ihminen on kenttä. Vuosituhansia on ajateltu, että ihminen on jonkin jumalan tai muun pahantahtoisen olennon kuva, tai sitten joukko hiukkasia, jollaisia jo kreikkalaiset viisaat keksivät nimittää “atomeiksi” (“jakamaton”), tai sitten voima, kuten Pyhä Henki.

Vielä Descartes luuli olevansa olemassa, koska arveli ajattelevansa. Näin pääsi tapahtumaan 1600-luvulla. Onneksi asianomainen kuin rangaistukseksi synneistään menetti todellisuudentajunsa tulemalla Tukholmaan kuningattaren opettajaksi. 

Täällä kävi niin kuin arvasikin. Mies sai keuhkokuumeen jäätävän kylmässä ja kitsaasti lämmitetyssä linnassa ja kuoli. Niin se käy.

Kuvaamalla ihmistä kentäksi tarkoitan, että yksilällisyys, esimerkiksi taiteen ja tieteen riehaannuttaman romantiikan 200 vuoden takainen päähänpisto, on väärinkäsitys.

Kun viittasin tähän viimeksi, viisas kommentoija muistutti, että sähköinen ja kemiallinen keskushermostomme toimii muiden sähköisten ja kemiallisten rakenteiden keskellä.

Näin tietysti on. Klassisen eli vanhentuneen kuvauksen mukaan “kenttä” syntyy muun muassa varauksen liikkuessa. Sähkömagneettinen kenttä on tietenkin kaikkien sähkömoottoreiden ydin, ja hiukan yleistäen myös polttomoottoreiden.

Klassisen kenttäteorian ainakin pitäisi olla ilmaistavissa kvanttimekaniikan termein. Ja siinä sitä ollaan sen puhtaan kaulan kanssa!

Pelottavan kauaskatseinen ja älykäs Italo Calvino kirjoitti jo 1993 (“Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle”) ikään kuin tulevaisuuden alkeet. Itse hän kuoli 1985, joten tämäkin kirja oli postuumi.

Kuvaillessaan sykädyttävästi runoilija Cavalcantia ja miettiessään tämän aikalaisia Boccacciota ja Dantea hän tähdentää, että informaatio on kevyttä. Se on niin kevyttä, ettei se paina mitään.

Jatkossa hän selvittää informaation nopeutta, ja teoksensa hän päättäää “mahdollisuuksien verkkoon” käytettyään esimerkkinä Jorge Luis Borgesin unohtumatonta “Haarautuvien pollkujen puutarhaa”.

Ei Calvino eikä Borges elänyt alkavaan keskusteluun tekoälystä (AI), joka kerran toisensa jälkeen esitellään toisenlaisena tietokoneohjelmana, joka useassakin mielessä pystyisi ohjelmoimaan itse itseään.

Näin voi olla. Näin ehkä on. Näin ei kuitenkaan taida olla. 

Ennen kaikkea kysymyksessä on rinnakkaisten todellisuuksien järkyttävän mutkikas verkosto. Verkosto tarkoittaa oikullisia yhteyksiä verkkojen välillä. Joka tahto, voi ajatella tästä, että sekä “yksilö” että “tietoisuus” alkavat maiskahtaa käsitteinä vanhanaikaisilta.

Sellaisen  verkoston vertauskohta on ihminen, tai tarkemmin sanoen mikä tahansa eliö tai kukaties myös maapallo sellaisena, jollaiseksi sen alamme aavistaa.

Haarautuvien polkujen puutarha on maan pinnan alla. Mykoritsat pitävät yteyttä ja puut ovat kauaskantoisia valon saalistusasemia, jotka toimivat myös pumppuina.

Informaatio, joka tietenkin voi olla sähköinen pulssi tai kemiallinen reaktio, sekoitetaan puhuttuun tai kirjoitettuun kieleen.

Tämä ei tietenkään ole asia ydin. Asialla ei ole ydintä, yhtä vähän kuin nhyt havainnoillimme alttiilla maailmankaikkeudella.