Oppi autuuteen

 

Oli kirjoja, jotka oli tunnettava, jotta sai tuolin yliopiston kahvilassa. Porthanian ruokalassa oli niin kova vilske, ettei siellä paljon puhuttu.

Yrjö Ahmavaaran johdatus yhteiskuntatieteen kyberneettiseen filosofiaan oli SE kirja. Pian ykköskirja oli “Johdatus marxilaiseen filosofiaan”. Vilkaisin sitä useiden tuttavien hyllyssä. Joku oli päässyt sivulle 24. Useimmilta sen lukeminen oli jäänyt vähemmälle.

En tullut koskaan törmänneeksi ihmiseen, joka olisi lukenut Marxin “Pääoman”.

Ja miksi lukea, kun saattoi laulaa, ja laulaa sai vaikkei osannutkaan. 

Kuulemani mukaan Eino Kailan “Persoonallisuus” oli ollut tällainen pakollinen kirja. Ja sain tietää, että Nevanlinnan suhteellisuusteorian luennolla oli istunut ikkunalaudoillakin useiden tiedekuntien opiskelijoita, joilla ei tietenkään ennen eikä jälkeen ollut aavistustakaan, mistä oli puhe.

Luin Wrightin “Loogisen empirismin”, joka taisi tulla myöhemmin kurssikirjaksi, nimellä “Logiikka, filosofia ja kieli”. Ei ole “synnynnäisiä totuuksia”. Totuuksien on perustuttava havaintoihin ja loogiseen ajatteluun. Logiikan peruslause oli että ei voi olla samanaikaisesti A ja miinus A.

Kun opetin myös filosofiaa, mietin välillä, onko tässä Kantin ja Hegelin  vertailussa järkeä ja onko tästä mitään hyötyä. Nyt osaisin vastata. Ei ollut. Sellaiset sanat kuin “henki” ja “järki” eivät merkitse oikeastaan mitään erikoisempaa.

Mutta mainitsemalla Ahmavaaran kirjan halusin vain mainita yliopistolaitoksen tärkeän tehtävän, josta ei liene tingitty. Siellä oppii teeskentelemään.

Lopetin kun eräänä joulun aikana jouduin lukemaan yli 500 tenttivastausta luentokuulustelussani. Dosenttiluentoni korvasivat yleisessä oikeustieteessä erään ikävänä pidetyn kirjan. Vastaukset olivat tavattoman mielenkiintoisia ja kirjoittajien käsiala keskimäärin tavattoman huonoa.

Ahmavaara oli hyvin viisas mies, mutta silti hän esitti matemaattisia malleja esimerkiksi sosiologisesta päättelystä. Tilastomatematiikka oli kaikille lukijoille liian vaikeaa ja lisäksi asiaan kuulumatonta. Kohta stalinistit innostuivat ja halusivat nähdä tässä profeettansa, joka osoitti yhteyden määrän ja laadun välillä. Ihan kuin Lenin! Jos jotain on paljon, se on pahaa. Paitsi raha.

Ahmavaara sai lopun ikäänsä todistella, ettei hän tarkoittanut mitään tuollaista, ja jätti jälkeensä hyvin mielenkiintoisen ajatuksen: stalinistit, revarit ja joukko yleisvasemmistolaisia ovat vaikuttaneet tuhoisasti ajatteluun kahden sukupolven ajan. Etenkin Suomessa.

Taipuisin olemaan samaa mieltä, sanoisin tuon sukupolven viimeisenä. (En siis koskaan edennyt vasemmistolaisuuteen, ja Vanhan valtausta katsoin kadulta, kun olin tulossa ostamasta jollekin porvareille osakkeita ja menossa perustamaan demareille asunto-osakeyhtiöitä Myyrmäkeen.)

Se ajatus viehättää jatkuvasti, että kun Neuvostoliiton vaikutus jäi rajalliseksi, amerikkalaisten mainostoimistojen keksimä “cool”, Vietnamin sodan vastustaminen ja kulutuskritiikki tehosivat. Ensin humahti kukallisten paitojen kysyntä pilviin, ja tietenkin sinisten farkkujen valmistajat hieroivat kämmenensä punaisiksi.  Vielä tämän hetken sydämettömimmät infromaatio-kapitalistit, tyyppiä Applen S. Jobs ja Amazonin J. Bezos, olivat “radikaaleja” ja “edistyksellisiä”.

Ahmavaara oli myös poliittisesti erittäin lahjakkaasta pohjoisesta suvusta. Hienosta verkkopaikaasta “Biografiasampo” sain viimein tietää, että aina ihmettelemäni Eero Ahmavaara, varatuomari ja alkuun Rovaniemen kaupunginjohtaja ja sitten muun muassa Chandlerin ja Simenonin etevä suomentaja, oli Yrjön veli.

Sain tietää senkin, ettei Yrjö Ahmavaara juuri poistunut kotoaan ilman George Orwellin esseitä. Sattuneesta syystä minulla on sekä laaja amerikkalainen koottujen kirjoitusten valikoima että suomennos (“Kun ammuin norsun”).