Mustamakkara

 

Söin mustaamakkaraa niin himokkaasti, kaksi menopaluuta ja paljon puolukkahilloa, että unohdin sanoa, miten hyvä Clive Jamesin esseekirja “Cultural Amnesia” on. Koska kirjailija on kuollut, en voi kysyä, mitä hän ajattelee mustasta makkarasta. Englantii asettunena australialaisena, kiivaana tupakkamiehenä ja tuliliemen tuttavana hän ainakin oli tottunut kummallisiin ruokiin. Britanniassa skotlantilainen haggis on ulkomaalaisille kova paikka, vähän niin kuin oululaisten rössypottu, mutta tämä on paistettu lampaan mahalaukussa ja seokseen on siroteltu ryynien lisäksi reippaasti sisäelinten kappaleita.

James on kirjoittanut niinkin vaikeista aiheista aiheista kuin E. Saidin käsitykset tosi islamilaisuudesta ja siitä, miten ja miksi Jean-Paul Sartre oli hyypiö. Hän kertoo kirjallisuuden Nobelin saaneen José Saramagon olleen vielä 1995 sitä mieltä, että vain Neuvostoliitto on maailman tulevaisuus, koska vain kapitalismi aiheuttaa kansalle kärsimystä.

Hänen kirjastaan ilmenee myös, miksi Helsingin Sanomien kolumnini otsikko ja ilmestymispäivä olivat ne mitä olivat, “Tänään maanantaina”. Varkauden kohde on Sainte-Beuve, jossa sekä kirjallisuusarvostelu että kolumni keksittiin. Niitä on tolkuton määrä. Otsikko oli “Maanantai”.

Marcel Proust kirjoitti kirjan jo kuollutta Sainte-Beuvea vastaan. Ehkä se oli Proustilta kateutta. Joka tapauksessa tämä kriitikko sivuutti tai vähätteli vuosisadan suuret kirjailijat, kuten Flaubertin. Victor Hugoa hän aluksi kehui, kunnes jäi kiinni kirjailijan vaimon vuoteesta. Sen jälkeen kirjailijan julkaisuista alkoi löytyä paljon puutteita ja kaikenlaista keskinkertaisuutta.

En muista, mikä sen sian nimi oli, vaikka hevoset ja neljä lehmää muistan. Sika kuitenkin teurastettiin ja astiaan laskettua verta vispattiin. Mummoni tekemät verimakkarat olivat käsittämättömän hyviä. Hän oli syntyisin Kiikasta. Makkaratutkimuksissani olen saanut selville, että tamperelainen Tapolan mustamakkara on alkujaan Tottijärven tapaan tehtyä. Mummoni oli Kiikasta, ja tuo erinomainen maku näyttää siis olevan satakuntalainen perinne.

Kirjoitan tässä verestä. Todellisuudessa Tampereella käytetään tähän makkaraan vain veren proteiineja ja tuote on saanut kaikki mahdolliset sertifikaatit tarkkojen tutkimusten jälkeen.

Seuraavaksi olisi saatava tieto siitä, miksi varsinaista kalakukkoa ei saa mistään. Ahvenkukkoja on ja särkikukkoja samoin ja tietenkin lanttukukkoja - mutta missä on muikku?

Nyt tuli käyttöön jälleen uusi tekoälyohjelma (AI). Näiden ohjelmien hermostuttava piirre on hallusinonti. Ne vastaavat joskus aivan puuta heinää. Niinpä kokeilin Monicalla kysymystä “musta makkara”. Vastaus oli osittain oikea, mutta mukana oli hiukan outoja väitteitä. Jatkoin kysymyksellä “merimakkara”, koska pidän Anselm Hollon runosta, joka alkaa “Merimakkaraa ei saa syödä eikä sen muniakaan. Kauniita naisia ei saa lyödä. Eikä rumiakaan.” Monican vastaus oli aivan hullu. Siinä väitettiin, että kysymyksessä on Suomessa hyvin suosittu makkara, jota syödään yleisesti. Sanoin promptissa, että tämä meni nii väärin kuin vain voi ja että merimakkara on englanniksi “seacucumber”, ja sitten tuli vastaus, joka oli aika suoraan Wikipediasta. Kalakukon Monica tunsi, mutta väitti sen mausteeksi käytettävän myös chiliä ja kuminaa.

Sitä vastoin GPT 3.5 selvitti nämä kysymykset mainiosti. Kalakukosta kerrottiin, että se on suosittu Savossa, etenkin Kuopiossa, ja tiedettiin että kysymyksessä on eväs, ei ateria. Sekä sisuksen että leivän resepti oli oikea ja toimiva. Arvelen, että Marttaliitto tai Pirkka olisi lisännyt huomautuksen, ettei kalakukon tekeminen eikä paistaminen ole alkuunkaan helppoa.

“Rantakalaan” tuli tällainen vastaus jonka kääsin DeepTtanslate -ohjelmalla englannista:

Kun suomalaiset mainitsevat valmistaneensa "rantakalaa", he viittaavat perinteiseen suomalaiseen ruokalajiin, joka tarkoittaa suomeksi "rantakalaa". Rantakalassa on tyypillisesti kyse tuoreesta, usein järvistä tai joista pyydetystä kalasta, joka kypsennetään ja nautitaan maalaismaisesti ja yksinkertaisesti, usein grillattuna tai savustettuna.

Termi "rantakala" korostaa yhteyttä luontoon ja suomalaista perinnettä kalastaa järvien ja jokien rannoilla. Se on tapa korostaa kalan tuoreutta ja paikallista alkuperää sekä suomalaiseen kulttuuriin olennaisesti kuuluvaa ulkoilmaelämää.

Rantakalan valmistus voi vaihdella henkilökohtaisten mieltymysten ja alueellisten perinteiden mukaan, mutta usein siihen kuuluu vain vähän mausteita, jotta kalan luonnollinen maku pääsisi esiin. Kala voidaan maustaa vain suolalla, pippurilla ja ehkä muutamalla yrtillä tai sitruunamehulla. Kala grillataan yleensä avotulella tai savustetaan, jolloin se saa herkullisen savuisen maun.

Rantakalassa ei ole kyse vain ruoasta itsestään vaan myös kokemuksesta, joka syntyy ulkoilmassa olemisesta, luonnosta nauttimisesta ja aterian jakamisesta ystävien ja perheen kanssa. Rantakala on arvostettu osa suomalaista ruokakulttuuria, erityisesti lämpiminä kuukausina, jolloin ihmiset voivat kokoontua veden äärelle ja valmistaa tuoretta kalaa avotulella.

Translated with DeepL.com (free version)