Nysse bussi

 

Miellyin suuresti. Verkkopaikka bussitutka.fi näyttää kartalla tosiaikaisesti  julkiset kulkuneuvot. Juuri tällä hetkellä bussi 174 on rivitalon kohdalla, U-juna on lähtenyt Masalasta ja metro tulee kohta i Kivenlahteen. “Oivallista, jupisi Dorinda.”

En muista, kuka oli Dorinda, mutta sanontaa viljeli muuan maisteri vuosikymmeniä sitten ja se on siirtynyt minulle. Ruokapöydässä saatan sanoa: “Aah, ihanaa!” Se puolestaan on Hannu Hanhen repliikki sarjasta “Vuoden kylmin päivä Karhujärvellä”.

Disneystä - nauroin ääneen, kun silmääni sattui kansan karttuisan kielen virkaan astuvalle presidenttiparille antama nimi, Aku ja Iines. Vaikka rouva on niin fiksu, hän varmaan tarvitsee hiukan kotiopetusta Aku Ankan poikkeuksellisesta asemasta Suomessa. Ja turha sanoa, että Alexander (joukon johtaja kreikan kielessä) on eri nimi kuin Augustus (suopea latinassa).

Kävelin kaupungilla. Vastaantulijatkin saattoivat muistaa sen vuosien takaisen luontodokumentin, jossa miljoona isoa pingviiniä käveli, jokaisella muna kuljetettavana. Hieman siihen tapaan siis kävelin piikkikengissä, koska polanne on kohdittain paha. Eksyin matkalla Ekbergille. Entisen oopperan kulmalla käännyin takaisin ja kävi ilmi, että joku oli piilottanut kahvilan rakennustelineitten taakse.

Sieltä myymälän puolelta saa kaupungin parasta ruislimppua, joka pyynnöstä siivutetaan takahuoneessa. En taida tietää suurempaa herkkua. Kiinnostuin kyllä, kun televisiossa esiteltiin muun muassa paistetulla muikulla varustettu laskiaispulla, luultavasti sämpylä. Mutta kyllä syvä limppu on juhlaa. Isoisäni muuten puhutteli sellaista “ryssänlimpuksi”. 

Meillä kotona ei pullaa tipu. Isäni pani kolme palaa sokeria kuppiin ja muisti joka kerta kysyä, ovatko pullat emännän itsensä leipomia. Aina valehtelimme että ovat.

Vanhemmassa kulttuurissa pullaton kahvi oli henkilökohtainen loukkaus. Nykyisessä käytännössä kohtelias vastaus kahvinjanoiselta on: jos itsellesi aiot keittää. Äitini noudatti vielä viimeisinä vuosinaan kotona maalaistapaa: emäntä juo seisaallaan hellan vieressä, mielellään korvattomasta kupista.

Euroviisu aiheuttaa retroilua. Niinhän ne nuoret. Kun luin erinomaisen Kulutaja-lehden kahvinkeittimien testiä, jossa omistamani kaltainen parin kympin vekotin päihitti kymmenen kertaa kalliimmat mokkamasterit, muistan kun asianajotoimistoon hankittiin kahvinkeitin vuonna 1969, Sen merkki oli Wigomat. Silloin tällöin se meni rikki. Viisas veljeni kävi aina korjaamassa sen ja vaihtoi tarvittaessa katkenneen vastuksen.

Lieneekö Wigomat enää käytössä. Rohkenen epäillä että ei. Olen nähnyt asianajotoimistojen laskuja. Asiakas ei taida selvitä edes tupla espressolla. 

Jos lakkaan köyhtymästä ja alan rikastua, sellainen seinäkello olisi kyllä kiva, jonka voi säätää siirtymään kesäaikaan ja talviaikaan puhelimella. Että miksikökö seinäkello, kun on puhelin? Kun minä niin pidän viisarikelloista ja katselen mielelläni ajan rientoa. Ja kesä- ja talviaika ei taida olla EU:n suurimpia ongelmia tällä hetkellä.

Sen verran voin sanoa katseltuani kaupungilla myös kukistuvia kustannusliikkeitä, että kyllä minä nautin kirjasta, jonka äskettäin löysin kirjahyllystäni. Paul Austerin kirjoista eräät ovat vähän vaativia, muutamat niistä myös kooltaan. Suhtaudun häneen joka tapauksessa innostuneesti muutaman loistavan romaanin vuoksi ja siksi, että hän ehdotti jo 10 vuotta sitten New Yorkin osavaltion eroamista Yhdysvalloista itsenäiseksi valtioksi. Kaliforniassa ystävillä ja tuttavilla on saman suuntaisia ajatuksia.

Se fantastinen kirja, jota ei tietääkseni ole suomennettu, on “True Tales of American Life”. Yleishyödyllisen radion (NPR) käynnistämä keräys tuotti tuhansia lyhyitä kertomuksia tavallisesta elämästä, ja Auster kokosi niistä kirjan, jota hän nähdäkseni hitusen editoi.

Tarinat ovat sangen epäamerikkalaisia. Puhe ei ole juuri koskaan menestyksestä eikä rahasta, mutta sitä useammin pikku vastoinkäymisistä, erikoisista ihmisistä ja merkillisistä yhteensattumista. Lukija tempautuu jatkuvan myötätunnon vietäväksi Elämä on kummallista ja ehkä ei lopultakaan ymmärrettäväksi tarkoitettua. Miten eräskin täti toipui lentopelostaan, rukoiltuaan silmät kiinni ja huomattuaan vastakkaiselle istuimella asettuneen Hollywood-näyttelijän, joka oli äskettäin esittänyt elokuvassa - Jumalaa. 

Vastaus: valitettavastu en. Osaisin suomentaa, ehkä hyvinkin, mutta en jaksa ryhtyä ruinaamaan oikeuksia kansainvälisiltä agenteilta enkä varsinkaan halua maksaa itse suomennoksista. Ennen minulle maksettiin suomentamisesta. Mutta siitä on kieltämättä aikaa.