Mietelmä

Niistä pahoista töistä… 

Entä jos se oli suuri synti, että pysyin suurenmoisesti tupakoissa lukiolaisena. Yritin siis arvioida asiakkaitani ja veloitin kotiaineesta yhden tai kaksi pakettia Pikku-Bostonia. Ei ollut sydäntä lähettää tyttöjä Aution kauppaan tai osuuskauppaan ostamaan Retkun Sotkua (Rettigin sekoitus - piipputupakka). En ole päässyt tähän päivään mennessä oikein savukkeen polttamisen makuun. Tupakkakaupassa arveltiin nyt, että piipunpolttajia on Suomessa tällä hetkellä noin kolme, ja minä olen niistä yksi. Peterson tarjoaa lohtua, kun Capstania ei saa vääntämättä itseään solmuun sveitsiläisten kanssa. Sieltähän nimittäin lähetetään tuntuvaa korvausta vastaan postitse tällaisia laittomia tuotteita, koska maa ei kuulu EU:iin. Sveitsissä se entinen poikakin poltti piippua ja sorvasi sekä erityisen että yleisen suhteellisuusteorian. Soitti hän viuluakin ja oli tiettävästi kiinnostunut toisten rouvista.

Minun aikanani koulussa piti siis lukea kirja ja kirjoittaa siitä aine. Näppituntumani mukaan 75 prosenttia 1960-luvun alun lukiolaisista ei ollut lukenut kirjaa eikä lukenut koskaan myöhemminkään. Oppikirjat ovat asia erikseen.

En ota oikein todesta kustantajien ja muiden merkkihenkilöiden lehdissä kirjoista, e-kirjoista ja ä-kirjoista kertomaa. Olen yksi harvoista tuntemistani ihmisistä, joka seurasi useita vuosia joka työpäivä tietokoneliuskoja, joista ilmeni pienellä vaivalla eri kirjojen päivittäinen myynti ja tietenkin painos.

Kustantajat ja jotkut lehtiin kirjoittavat - ennen oli oikein kulttuuritoimittajia - puhuvat täytenä totena lukutaidon romahtamisesta, Pisa-tutkimuksesta ja puhelinten ja tietokoneiden turmiollisuudesta.

Eivät kirjoja ennenkään lukeneet muut kuin opettajat ja seurakunnan kappalainen. Lukemista pidettiin pahantapaisuutena ja lukemasta tavattu tyttö lähetettiin viemään lehmille heiniä ja poika panemaan hevosta puihin ja sen jälkeen hakkaamaan halkoja.

Ymmärsin poikien puheista, että armeijassa pidetään tänäkin päivänä omituisena henkilöä, joka esimerkiksi kipinävahtina teltassa lukee, siis kirjaa. En tiedä, mitä he oikein tekevät, koska jotoksella ei kai saa kuljettaa mukanaan kännykkää.

Omat tutkimukseni asiasta aloitin 9-vuotiaana. Kirjakaupan oma näytekappale juuri ilmestynyttä “Tuntematonta sotilasta” oli päätynyt yhdelle enoistani. Luin sen heillä, kolmessa päivässä. Meillä tultiin ja mentiin huushollista toiseen, eivätkä ovien avaimet olleet edes tallella, paitsi kauppojen. Enoni oli edennyt sivulle 80, ja siihen se oli jäänyt. Mutta tiesin, että hän oli lukumiehiä. Hän oli lukenut ennen armeijaa “Kiljusen herrasväen” ja oli ylpeä siitä. Kirja oli ollut hauska.

Kuvassa on osas teosta “Suomen kansan vanhat runot”. Repikää siitä. Yksikään nide ei ole tarkoitettu luettavaksi, vaan koosteeksi kaikesta, mitä alalla on. Sarja sisältää ehkä satatuhatta kansan- ja muinaisrunoa. 

Jäin miettimään tuotakin sarjaa sitä tietoa vastaan, että Wikipediassa on enemmän hakusanoja ja sivuja kun kaikissa muissa maailman tietosanakirjoissa yhteensä, ja puheet tämän nimenomaisen verkkokirjan huonolaatuisuudesta ovat oudosti vaienneet. Eihän se tietenkään ole mitään sellaista kuin esimerkiksi Britannican viimeiseksi jäänyt painettu laitos, jonka vanhempi poikani otti pyynnöstä minulta talteen. Olin käyttänyt sitä paljon eli useita kertoja vuodessa, etenkin valmistellessani uutta luentosarjaa. Wikipediaa taidan käyttää edelleen joka päivä, mutta siihen kirjoittamisen olen lopettanut aika kauan sitten. 

Mietelmäni: missä on mielikuvitus? Varovasti kysyisin, eikö sekä keksityn tekstin että tietokirjan tarkoitus ole hoitaa ja kasvattaa mielen puutarhaa? Eikö tarkoitu ole antaa lisää hyvää tekeviä keinoja kasvaa sen sijaan että teksti olisi tehtävä, kuten käpyjen kerääminen metsästä nuotiossa poltettavaksi?