Elämän pituudesta

 

Jotkut arvelevat, että ihmiset kaihtaisivat kärsimystä ja kuolemaa. Maailmanhistoria näyttäisi kuitenkin koostuvan suureksi osaksi tällaisen aiheuttamisesta. Lähes yhtä paljon on kohteeksi asettumista. Ensimmäinen maailmansota oli aluksi ryntäämistä tekemään totta ihanteista, jotka osoittautuivat pilvilinnoiksi. Miljoonat kärsivät ja kuolivat, omasta aloitteestaan.

Tekevätkö miljoonat samoin juuri tällä hetkellä, sen joutuu lukija miettimään.

Tämä suuri tarina näyttäisi olevan ainainen joulu: halutaan sellaista, mitä ei ole ja mitä ei oikeastaan tarvita. 

Perinteinen ajattelu opetti, että se mitä sinulla on, on minulta pois. Termi on nollasummapeli. Ratkaisu oli taistelu, jonka jälkeen ehkä minulla oli jotain, joka oli nyt sinulta pois. Jos tuo jokin oli suhteellisen pysyvää, kuten esimerkiksi pelto, jatko oli selvä. Peli jatkui.

Olen kirjoitellut näinä päivinä kirjallisuudesta, kuten Buzzatin romaanista, jossa elämää harhaisuudessa on kuvattu selkeästi ja ymmärrettävästi. Kuin sattumalta tuo harha on aron takana mahdollisesti asuva vihamielinen väki ja oma armeija, jonka on viivyteltävä etäisessä linnoituksessa vuosikymmenestä toiseen.

Koska romaanilla on vahva eksistentiaalinen eli äärimmäistä olemassaoloa sivuava puoli, paha tulee ja tapahtuu juuri samaan aikaan kun päähenkilö on menettänyt viimeisetkin luulotellut mahdollisuutensa tehdä millekään asialle mitään.

Haluan kehua historiantutkija, akatemian jäsen (taas) Englundia. Hän siis välillä erosi, kun ruotsin akatemiassa oli niitä sotkuja. Ja hän nousi amattikunnassaan huipulle kirjallaan “Pultava”, joka oli sekä järisyttävä että uskottava. Se ei kuulu tähän asiaan, että hän kirjoittaa joskus niin, että hiukan suppeampikin riittäisi.

Mutta kuvan uutuuskirjaan "Marraskuu 1942" hän on rikkonut Aristoteleen aikoinaan määräämä ajan, paikan ja toiminnan yhteyden. Kirjassa on yli 200 kertomusta, joita yhdistää toisiinsa vain ajankohta, tuo marraskuu, jolloin aika moni alkoi käsittää, ettei tämä sota lopu sillä tavalla kuin vielä kuukausi sitten oli kuviteltu. “Tapahtumapaikkoja” on ympäri maapallon eivätkä kirjan ihmiset olleet kuulleet toisistaan eivätkä olisi halunneetkaan kuulla. 

Kirjoittaja on ammattilaisena kaivanut päivänvaloon uskottavaa aineistoa eli kirjeitä, päiväkirjoja, muita tietoja. Kirjoittaja on selvillä siitä, ettei juuri kukaan halua kirjoittaa paperille asioita, jotka olisivat totta. Hän kertoo nuoresta tytöstä, jonka mielestä Shanghaissa oli oikein mukavaa ja ainoa suru oli, että Eurooppaan oli jäänyt niin paljon sukulaisia eli siis juutalaisia, joista varmaan kuultaisiin Saksasta ja Itävallasta, kunhan aika tästä rauhoittuisi…

Joku henkilö tekee sankarillisesti velvollisuutensa Pauluksen armeijassa Stalingradia valloitettaessa tietäen, ettei Saksa ole hävinnyt koskaan Führerin johtaessa, mutta nyt tilanteessa alkaa olla jotain kummallista.

Mieleeni tulee vanhastaan ihailemani Studs Terkelin hyvä sota, “The Good War”, jossa yksi haastateltu kertoo istuneensa laiturilla pollarin nokassa odottamassa kuljetusta matruusina hyökkäämään Japanin pääsaarelle, kun tieto tuli. Truman oli pudottanut pommin niitten niskaan. Jäädään tänne. Jäädään henkiin. Hyvä.