Korkea peili

Sakari Siltalan kirjan nimi on oikeastaan “Korkea Peli”, ja se on 1931 kuolleen  vuorineuvos Walter Ahlströmin tarina. Nimi tarkoittaa, että Ahlströmin suuruuden luonut vuorineuvos oli luonteeltaan “peluri” eli halukas investoimaan silloin kun kaikki muut olivat pöydän alla piilossa, ja myymään turhia sahalaitoksia ja selluloosa tehtaita, kun jossain pantiin maailmaa sekaisin ja houkuteltiin hyväuskoisia katteettomin lupauksin.

Kukaties joku muistaa hänet ja hänen isänsä Antti Ahlströmin mahtavina teollisuusmiehinä. Ensimmäinen mielleyhtymä taitaa kuitenkin olla tytär Maire Gullichsen, joka kuoli vasta 1990 ja muistetaan Alvar Aallon ja varhaisen Artekin tukijana. Hän on se henkilö, jonka mukaa Villa Mairea on saanut nimensä. Tuo mielestäni heti Säynätsalon kunnantalon jälkeen upein rakennus Suomessa kuuluu muuten olevan yleisöllä avoinna, sopimuksen mukaan. 

Katsoksa Wikipedia, joka asettaa tuon rakennuksen erään Le Corbusierin ja erään Mies van der Rohen rinnalle Euroopan hienoimmaksi.

Oikeastaan käytännössä kaikkien helsinkiläisten tuntema “Savoyn talo” Eteläespalla on Ahlströmin talo. Yliopisto-oettajani kertoi minulle kerran siellä reteitä juttuja, miten heillä oli Talvisodan aikana Savoy työmaaruokalana, kun vastapäinen Kämp oli täynnä ulkomaalaisia ja käsissä oli Ahlströmin lasten ja näiden lasten perinnönjako…

Siltalan kirja on aivan parasta, mitä Suomessa on julkaistu teollisuuden noususta. On harvinaista, että ihmiset on saatu elämään tekojen takana. Salaisuus on valtava, käytännössä tutkijoiltakin suljettuna ollut arkisto, ja eräiden sukulaisten kohdittain jokseenkin suorasukaiset kertomukset siitä, mitä todella tapahtui.

Ja W. Ahlström lienee ollut ainoa suomalainen, joka todella vietti todella pröystäilevää raharuhtinaan elämää. Iso moottoripursikin oli lakattava 19 kertaa - Hondurasista tuotua mahonkia - ennen kuin se kelpasi tilaajalle. Ja yleiseen historiaan jääneet “Huruslahden arpajaiset” eli punaisten armoton teloittaminen Varkaudessa talvella 1918 mainitaan perustellusti omistajien toiveeksi. Sitä kirjoittaja Siltala ei voi tietää, että tuossa tappamistouhussa oli myös mukana noin kolmannes Viipurin hovioikeutta.

Matkat eri puolille maata sujuivat erikoisvalmisteisella salonkivaunulla, ja autotallisssa odottivat Isotta Fraschini, Rolls Royce ja vastaavat.

Kaiken tämän ansaitun kiitoksen jälkeen voi esittää pienen huomautuksen: lukijoista vain harva tietää Suomen metsäteollisuuden päävaiheet. Mekaaninen ja kemiallinen metsä eli lankut ja selluloosa oli sotien välisenä aikana ajoittain reippaasti yli puolet Suomen koko teollisuustuotannosta, ja käytännössä kaikki meni vientiin. Vastaavasti paperin myynnin pudotus vuoden 1970 jälkeen on ollut huima ja jatkuva. Helpotusta ei ole näköpiirissä.

Lukijalle jää myös avoimia kysymyksiä. Elinkeinoelämä oli hyvin voimakkaasti politiikan johdossa. Lapuan liikettä ja vastaavia rahoitti etenkin metsäteollisuus. Haarlan lisäksi kuninkaita olivat Serlachiukset, Waldenit ja Ahlströmit. Arvoitus: miksi rikkain oikeisto lopetti rahoituksen ja miksi me emme ajautuneet kansallismielisten diktatuuriin kuten käytännössä kaikki muut Euroopassa?

Puhuakseni hirveitä: Talvisota ja sen jatko olivat tavallaan myös siunaus Suomelle. Syntyi jokin käsitys, että kovan paikan tullen kaikkia tarvitaan ja että keskinäisessä tappelussa on hyvä säilyttää jokin tolkku.