Orwell

Jatkan kommentoijan ajatusta. Hän sanoi, että Olavi Paavolaisesta tulee hänellä mieleen George Orwell, syystä tai toisesta.

Huomautuksen tausta on kylmä sota eli 1946 - 1992. Tausta on siis USA ja sen hyvä ystävä UK (Englanti jne.) vastaan Neuvostoliitto ja sen enemmän tai vähemmän hyvät ystävät. 

Minun huomautukseni on, että Paavolainen oli kirjoittanut muutakin kuin “Synkän yksinpuhelun” ja Orwell muutakin kuin “Eläinten vallankumouksen” ja “Vuonna 1984”. Vuonna 1950 Paavolainen oli vaiennut ja Orwell kuoli.

Ymmärrän täysin ajatuksen mutta luulen, että tämän blogin lukijat eivät vahingoitu pienestä lisäyksestä.

Aikakauden “nimet” valikoituvat hyvin oudosti. Luulen että kirjoittamisen korkea taso vaikuttaa asiaan ja että teknisillä seikoilla, kuten tekstien laajuudella, on myös suuri vaikutus.

Esimerkiksi Ranskassa palvottu Sartre on jo unohtunut. Hänen merkittävimmät tekstinsä olivat näytelmiä ja romaani ja esseet ikäviä; Camusin kirjoittaminen on ikuinen esikuva kenelle vain, mutta hän pani lukijansa hyvin lujille. Saksassa Grass kirjoitti liian laajoja romaaneita ja Böll piilotti usein asiansa pelehtimiseen.

Paavolainen ja Orwell ovat siis ikään kuin ne kaksi, eurooppalainen ja suomalainen lipunkantaja.

Ehkä - ja heidän tekstinsä ja ajatuksensa olivat äärimmäisen jyrkästi toistensa vastakohtia. Paavolainen oli nykyajan etsijä, mutta hänellä ei ollut kulloiseenkaan nykyaikaan sen enempää sanottavaa. “Suursiivouksessa” hän ajoi sisään kavereittensa haukkumisen, mikä kyllä oli aiheellista.

Orwell kirjoitti itse, että viimeistään vuodesta 1936 aivan kaikki hänen kirjoituksensa, joka ainoa rivi, olivat poliittisia. Kirjailijan tehtävä oli hänelle löytää yhä parempia keinoja vastustaa yksinvaltaisuutta eli autoritarisuutta eli totalitaarisuutta. Viimeinen sysäys oli Espanjan sisällissota, johon hän osallistui Kataloniassa, ja näki, miten itsevaltaiset Hitler, Stalin ja Mussoliini syöttivät omia katalia puuhiaan muka aatteina ihmisille, ja ihmiset kärsivät ja kuolivat.

Hän katsoi, kun Moskovan kommunistit ampuivat spanjan kommunisteja kiväärillä selkään, ja Francon miehet istuivat ja panivat tupakaksi. Saatti silkkitupsu heilahdella suikan nokassa.

Neuvostoliitto, Saksa ja Italia siis sekaantuivat sisällissotaan tavalla jonka muisto on espanjalaisen Picasson taulu “Guernica”, kun taas esimerkiksi Ranska, Englanti ja Yhdysvallat vetäytyivät kuviosta ja valehtelivat, ettei niillä muka ollut halua puuttua “toisten asioihin”. Picasso liittyi sodan jälkeen kommunistipuolueeseen ja sain parin vuoden kuluttua kuulla edustavansa amerikkalaisperäistä, löyhkäävää rappiotaidetta. Samoin kuin Matisse.

Tuo essee “Kun ammuin norsun” on journalistisen selkeä kertomus,  joka muuttuu faabeliksi. Se on vertauskuvallinen satu ihmisten hallitsemisesta.

Vain lukemalla , mitä nämä kaksi ovat kirjoittaneet, näkee suuren kuvion. Jo Orwellin muistelma hienosta poikakoulusta, suomeksi nimellä “Armas aika”, sisältää kaiken hänelle oleellisen, ja jauhaa silpuksi englantia puhuvien vaistomaisen tavan pitää omaa menneisyyttään kaikkea muuta etevämpänä, ja mieltymyksiään epätavalisen mielyttävinä. Siksi heillä olisi jonkin väitetyn lggiikan mukaan oikeus määrätä toisten elämästä. Ja tietysti kuolemasta.

Orwell kuvasi omaa maailmaansa vähemmän tunnetussa kirjassaan “Puilla paljailla Pariisissa ja Lontoossa”, jossa hän kertoo rauhallisesti muistojaan muun muassa hienojen hotellien keittiöistä, tiskaajan näkökulmasta, ja englantilaisuuden julmuudesta niitä kohtaan, jotka loukkaavat yleistä säädyllisyyttä olemalla rahattomia. Hän tavallaan kiteytti sen, minkä kuvaamiseen Charles Dickens oli käyttänyt tuhansia sivuja, kun aika oli vielä toinen.

Orwell kuvasi, toisin kuin Paavolainen, ihmisiä. Esimerkiksi siellä Pariisissa notkui todella mielenkiintoisia ihmisiä vaikka millaisista maista. Luulen hänen oppineen juuri Dickensiltä, että joukossa on aina myös joku Uriah Heep, kumarteleva teeskentelijä, joka sommittelee ja suorittaa tihutöitä iskemällä toisten ihmisten heikkouksiin. Etsiessän jotain todella ihmismäistä hän päätyi “Eläinten vallankumouksessa” sikoihin.

Neljä johtavaa kustantajaa kieltäytyi julkaisemasta tällaista kirjaa ja mm. T.S. Eliot luennoi hylkäävässä kirjeessään kirjoittajalle. Toinen maailmansota oli vasta päättymäisillään. Vuosi oli siis 1945. (Orwell halusi kuvata vuotta 1917 mutta tuli kuvanneeksi meneillään ollutta vuotta ja vuosikymmeniä siitä eteenpäin.)

Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta jotkut eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.