Liukkaalla jäällä

 

Jatkan Petri Immosen “Suomalainen historia” -teoksesta.

Luin sen nyt loppuun ja oikaisen pari seikkaa, jotka eivät vaikuta kokonaisuuteen eivätkä käsitykseeni. Kaksi kolmesta kirjassa esitellystä tavallisesta suvusta kohtaa  toisensa. Lisäksi kirjoittaja itse ilmestyy ujostellen kuvaan rantasalmelaisen suvun jälkeläisenä ja kertoo, miten ja millaisen hapuilun jälkee tämä kirja ja sen edeltäjä tai ensimmäinen osa, “Suomen rahvaan historia” syntyi.

Kirjoittaja ei ole pitkän linjan yliopistomies, vaan tähtäsi tohtoriksi aivotutkijana. Sangen lyhyesti ja korrektisti piirtyy kuva siitä, mitä tutkijan ja muuten myös virkamiehen ura myös on: onnen vaihtelua, jossa erilaiset selkään viiltelyt ovat tavallisia.

Muistan vuosikymmenien takaa tilanteen, jossa arvostamani professori sanoi toisesta arvostamastani professorista: tie oppituolille on ruumiiden reunustama. Pidin sutkausta liioitteluna. Olen muuttanut mieltäni. Ei se ole liioittelua. Olen itse sanonut joillekin nuorille, että kunnian kukkuloille noustaan tappajan luonteella tai ainakin osoittamalla suvereenia välinpitämättömyyttä toisten ihmisten hyvinvoinnista.

Siltä varalta että joku erehtyisi. Puhe ei ole Suomen historiasta, vaan eräästä suomalaisesta historiasta. Vaihtoehtoja olisi loputtomasti. Kirjoittaja on varmasti suunnistanut senkin mukaan, että nyt esiintyvistä sukulaisjoukoista on epätavallisen runsaasti luotettavaa tietoa. Esimerkiksi muuan ekonomi näyttäisi merkinneen vuodesta toisiin jopa harraastamansa keittiökasvien kylvöt ja tuotot. Myös poikkeuksellisen ahkeria kirjaan kirjoittajia on komeasti.

Ninpä. Oman äitini varmaan viiden tuhannen postikortin ja kirjekokoelma on sisareni takana. Aineisto on jokseenkin kauttaaltaan tavanomaista.

Kattaviksi tarkoitettuja Suomen historioita on ilmestynyt aikojen kuluessa koko joukko. Valitettavasti ne ovat kaikki aika huonoja. Oma suosikkini on Pentti Virrankosken kaksiosainen teos. Monet pitävät Jouko Vahtolan kaksiosaista parempana. Kuusikymmentäluvun “Suomen kansan historia” (Juva - Juva) on kunniallinen päivitys isä-Juvan ennen sotia ilmestyneestä “Suomen kansan aikakirjat”-sarjasta.  Vanha kymmenosainen Jalmari Jaakkolan ja muiden “Suomen historia” on kavahdettava. Arvi Korhosen “Suomen historian käsikirja I-II” sisältää kunniallista perustietoa kuivakiskoisesti esitettynä, mutta myös “vallitsevan version” itsenäisen Suomen seikkailuista. Kirjoittaja liittyy erittäin vahvasti sodan 1941 “ajopuuteoriaan”, joka on jo vuosikymmeniä sitten osoitettu kohtuuttoman yksipuoliseksi. Ja yksiosaisia kelpo historioita on koko joukko.

Perttu Immosen kronikoivaan arjen historiaan liittyvät lyhyet katsaukset valtakunnalle merkittävistä tapahtumista vastaavat omia käsityksiäni.

Se näyttää olevan kansainvälinen tauti, että lukemisen taantuessa lukemisto-tyyppiset historiat katoavat. Poikkeuksia tietenkin on, kuten Cambridgen uusin 14-osainen uusi yleinen historia, jonka edeltäjistä etenkin Cambridge Medieval History (1911-1936) on ollut oma pipliani. Mutta esimerkiksi Ruotsin (Norstedt) erinomainen 8-osainen Sveriges historia katosi kohta ilmestyttyään jopa antikvariaateista. Jospa sen jostain saisi ostaakseen, kun ei sitä ole Suomessa käytännössä edes kirjastoissa…

Lukemistoista pahasti vanhentunut ja alkujaankin pintapuolinen Grimbergin 24-osainen “Kansojen historia” vetoaa minuun runsailla anekdooteillaan ja sinänsä merkityksettömällä pikkutiedollaan.

Mutta myös Immonen joutuu näyttämään, miksi antiikin Sisyfos symboloi historiasta kirjoittamista. Samalla hetkellä kun kaikki on saatu valmiiksi, kaikki romahtaa. Esitys päättyy juuri ennen Covidia ja Ukrainan sotaa ja siis suurta suomalaista mielenmuutosta. Vain kaltaiseni jatkuvasti “julkaiseva” kirjoittaja pääsee sanomaan: ja kaikki muuttui. Historia sisältää jatkuvuuden harhan ja pohjaltaan lapsekkaan ajatuksen syystä ja seurauksesta. 

Minulla on välillä sellainen tunne, että Jumala koputtaa ovelleni, kurkistaa sisään ja sanoo:” Muuten - minua ei ole olemassa.”