Todistaminen

Anteeksi että olen näin kiinnostunut kulttuurihistoriasta. Olisiko se lieventävä asianhaara, että olen - luullakseni - tänäkin päivänä kulttuurihistorian dosentti.

Jo vuosikymmeniä sitten perään kuuluttamaani juridiikan kulttuuri- ja aatehistoriaa ei ole näkynyt edes Ranskassa.

Lukija ei voine tietää, että oikeudellinen todistaminen on hyvin myöhäinen keksintö. Tunnustaminen oli se ainoa oikea. Sitä käytettiin noitaoikeudenkäynneissä ja vain siihen luottavat venäläiset. Stalin vaati, että hänen näytösoikeudenkäyntejään varten syytetyiltä oli hakattava sopivalla putken pätkällä sääriluut ja polivlumpiot palasiksi. Niinpä hänen vanhat “ystävänsä” sitten useimmiten tunnustivat oikeudenkäynneissä kuka mitäkin.

Jo pienet lapset tietävät, että kanteleminen opettajalle tai äidille on halveksittavaa.

Nykymaailmassa valtiot ja sotajoukot kostavat toisilleen julkisesti ja julkeasti. Moni ihminen empii. Niin sanotun hyvän tavan ohella järki ja kokemus tähdentävät, että kostaminen ei ole toimiva keino. Hitler, jonka koko elämä taisi olla pelkkää kostamista, antoi raketeilleen nimen V 1 ja V 2, lyhenteenä sanasta “kosto”, Vergeltung. Kuinka moni mahtoi silloin muistaa, että siviilien ottaminen sodan kohteeksi, etenkin Englannin kaupunkien pommitukset, oli nimenomaan saksalaisten keksintö. Siitä ei ole aivan selvää tietoa, miten laajasti siellä ymmärrettiin, etteivät pommitukset tehonneet. Putin ei ole vieläkään ymmärtänyt, että Douhetin oppi oli väärä. Ympäri maailman uskottiin italialaista asiantuntijaa. Sodista tulee muka lyhyitä, koska kaupunkiväestö ei kestä kuolemaa ja hävitystä ympärillään. 

Putinilla olisi Ukrainan kaupunkeja hävittäessään esimerkki omalla maalla: Leningrad, nykyisin Pietari. Kaupunkilaisten kestokyky osoittautui uskomattomaksi. He kestivät senkin, että lähes miljoona kuoli nälkään kommunistieliitin syödessä ja juodessa tarkoin vartioiduissa huoneistoissaan. Tunnetusti Englanti ja USA toimivat niin rikollisesti Saksaa pommittaessaan, että ainakin minä tunnen ikäviä tunteita, Lontoon Westminsterissä Sir Arthur Harrisin patsaan kohdalla. Hän vaati ja johti pommituksia ja suosi kaupunkeja tehtaiden ja liikenneyhteyksien kustannuksella.

Luulen, että 70 vuotta jatkunut otollinen aika Euroopassa johtui osaksi siitä, että sotaa käyneet osapuolet jättivät kostamatta. Toisin sanoen ensimmäisen maailmansodan päättyessä tehty erehdys ei toistunut.

Luulen, että sama viisaus koskee ihmissuhteita. Todistamisesta puhun otsikollani siksi, että niin vähän voi todistaa. Ennen insinöörit ja lakimiehet tahtoivat vierastaa toisiaan. Kaikki insinöörit eivät aina muistaneet, että todistaminen käy päinsä suljetussa tai muutoin hyvin määritellyssä kokonaisuudessa. Maailma ei ole sellainen, ei liioin kaupunki eikä perhe. Eikä liioin ihminen.

Englanninkielinen “yli järjellisen epäilyn” eli beyond reasonable doubt on vain sievää kieltä. Suomalaisessa lakikielessä “katsoo todistetuksi” sisältää vihjauksen. Rikosasiassa todistettua on se, mikä tuomioistuin hyväksyy, Oman alanlyysini mukaan kysymyksessä on tuomarien omaan tietoon ja elämysmaailmaan liittyvä ilmiö yhdistettynä oikeuskulttuuriin, tässä tapauksessa lakimiesperinteeseen.

Siitä oli kai kysymys, kun käräjiä istuessani vuonna 1979 herastuomari Björklund, joka yleensä todella nukkui, vaikkei siihen siis voinut luottaa, oli paikalla syytetyn kerrottua, että syytteenalaisen teon oli tehnyt tuntematon Arska-niminen mies, jolla oli musta kumiteräsaappaat jalassa.

Herastuomari sanoi ääneen:” Arska kaatui talvisodassa.”

Ja minä hyväksyin syytteen.

“Seitsemässä vejeksessä” Juhani Juhaninpoika Jukola, seurassaan nuorempi veljensä Timoteus, toistelee käräjillä kuultua syytetyn viisautta, “Totta on, mutta todistettakoon!”