Kaukomatkoiltani

Kukaties olisin hiihtänyt Tampereelle. Nansenin “Yön ja jään matka”on saanut mielessäni pettämättömän sijan. Ja onhan Tampere eräänlainen Grönlanti tai sitten Lorcan mainostama Cordoba, “etäällä ja yksin”.

Perillä minun teki mieleni huutaa asemahallissa tulkaa kaikki katsomaan! Täällä on ihmisiä. Sen verran oli pyörällä päästäni, että tällä kertaa jäivät Tammelan tori ja vaihtoehtoinen Laukon tori väliin ja musta makkara syömättä. En muista että Nansenilla olisi ollut mustaa makkaraa eväänä, yhtä vähän kuin Herzogilla hänen kiipeillessään Himalajan Annapurnalla.

Tämä puolestaan johtuu siitä, että tuo maan mainio makkara suorastaan vaatii voimaunet syömisen päälle. Itsensä turruttaminen luentojen edellä ei ole hyvä ajatus. Muistan hyvin, miten eräs nyt jo vainaja kertoi ongelmista pyytää Turun kulttuurihistoriaan luennoitsija Helsingistä, koska monellakin tulijalla oli tapana soittaa viisi minuuttia luennon ilmoitetun alkamisajan jälkeen rautatieasemalta ilmoittaakseen, että tulossa ollaan. Piti nauttia vain yksi olut. Mikä tarkoitti yhtätoista olutta.

Sekä Turun että Tampereen rautatieasemat on suunniteltu ja rakennettu Helsingin olympialaisia 1940 varten. Siksi ne ovat erilaisia kuin kaikki muut rautatieasemat Suomessa. Paitsi Tikkurila, joka on muuten vain erilainen.

Olivat oppineet kai Tapiolasta, että on tyylikästä viritellä rakennustyömaita joka paikkaan, sulkea katuja ja vetää maajalassa kulkevia ajoradalle. Konttorin korkeudesta kieltämättä näkyi Reuhari, jonka ympäri appeni hiihti 60-luvulla. 

En sitten viitsinyt järjestää kiertoajelua katsomaan kunnostetun Hämeensillan näkymiä enkä muutenkaan Hämpile, kun oli käynyt ilmi, että Rummin Jussin patsas - eräiden versioiden mukaan Vapaudenpatsas Hämeenpuistossa - voisi olla jälleen ajankohtainen. Saman kulmakunnan toisesta veistoksesta olin nähnyt, miten räjähtävän seksikäs Minna Canth oli nuorena, kunnes sitten erehtyi avioituneena muuttamaan vallan Kuopioon.

Paluumatkallan torkuin ja kuunelin naapuripenkken rupattelua, joka oli mukavaa, johdonmukaista ja perinteistä. Keskeinen kysymys oli, mitä at oli tarkoittanut ja miksi Petteri hymyili. Lauserakenteesta päätellen ainakin yksi juttelijoista oli lääkäri ja muutkin hyvin koulutettuja.

Menomatkalla oli junaylellisyys. Vieressä istuva jonkin verran minua nuorempi herra antoi aiheen mietiskellä Raippaluodon erikoista maisemaa ja sain kuulla, että siitä sillalta ongitaan tavattoman pitkällä vavalla juksaamalla eli tavoittelemalla saada saalis takertumaan vaikka evistään tai pyrstöstä vieheen koukkuihin. Siellä siis ongitaan silakkaa. Tällaisesta en ollut ennen kuullut. Mutta onhan silakka meriemme herkullisimpia kaloja siinä missä muikku on ylittämätön herkku järvistä. Itse asiassa olen ottanut tietokoneeseeni myös seikkaperäisen tutkimukse kilohailin pyynnistä Kotkan edustalla 1920-luvulla. Kansalliskirjaston Doria tarjoaa tällaisia aarteita.

Junakeskustelujen etiketti on, ettei nimiä eikä ammatteja tai työpaikkoja mainita. Se on ihmisten yhteydenpitoa puhtaimmillaan ja kullekin tilaisuus irtautua henkilöstään ja roolistaan.

Palatessa oli lieviä vaikeuksia ostaa lippu Pasilasta. Myyjä tuli ensin siihen tulokseen, ettei mitään Masalaa ole olemassakaan. Minä sanoin, että aamulla oli. Sitten piti kysyä apua, kun en erota lukulaseillani monitoria. Juna Kirkkonummelle lähti raiteelta 8. Puhelimen VR-ohjelman lataaminen ei ollut junassa onnistunut. Muistelin kun kerran kävin muka kerjäämässä Nourolta rahaa, kun pitäisi päästä junalla Jakomäkeen. Se meni aluksi täydestä. Hovioikeus-kollega arvioi minut puliukoksi. Olin kulkenut siitä kai kymmenen vuotta. En ole raaskinut etsiä valokuvaa, jossa Pasilan aseman - silloin “Fredriksberg” - edusta oli täynnä juuri teloitettuja punaisia. Rauhanasema-rakennuksen nykyiset käyttäjät eivät varmaan tiedä, että tästä saksalaiset tulivat ja tätä he tekivät.

Olen jo melkein kehittänyt taikakameran, jolla näkymät voi valokuvata aitoina kääntämällä Compurin sulkimen taakse vuosiluvun. Esimerkiksi kuularuisku massapaalilla Ratinassa 1918 tai vaimoni eno, joka kaatui koulupoikana Kalevankankaalla kiviaidan juureen tuonan vuonna. Tai Juice Sorsapuisstossa.

Kuvassa laamapaidankin keksinyt tohtori Lahmann (oik.) kylpylaitoksellaan 1905. Omaa laamapaitaani en ole nähnyt aikoihin.