Orpo piru

 

Kuin orpo piru luen. Sain selville, miksi lukeminen on romahtanut. Kirjoittaminen on muuttunut melkein mahdottomaksi.

Eilen alkoivat ylioppilaskirjoitukset. Luin äidinkielen tehtävät huolellisesti ja palautin mieleen edellisvuosien luetun ja kirjoitetun tekstejä.

En saa selvää. Tekstit ovat joko aivan liian vaikeita tai sitten niistä kysytty on omituista. Eilen ainakin yhdessä tekstissä oli painavina totuuksina esitetty pari niin pahaa asiavirhettä, että ne tekevät asian toiseksi.

Käsitteitä käytetään virheellisesti, ja niitä pitäisi sitten arvioida. Esimerkiksi ‘retoriikka’ ei ole vain vakuuttelua. Sana tarkoittaa myös selittämistä tai opettamista - kerro, miten tästä pääsee asemalle, niin että kuulija ymmärtää ja löytää perille. Mediassa retoriikaksi nimitetään usein valehtelemista.

Suomen Kuvalehdessä on vuoden paras kirjoitus, Antti Alasen parikymmentä riviä “parhaat suomalaiset elokuvat” eli Niskasen “Kahdeksan surmanluotia” täyspitkänä ja Edvin Laineen “Tuntematon sotilas”. Vaikutusta vahvistavat samalla sivulla olevat ammattikriitikkojen laatimat typeryydet. Viittaisin sanaan “suomalaiset”. Minustakin kaksi ensimmäistä Komisario Palmua ovat mainioita, mutta hyvin selkeästi itävaltalais- englantilaista salonkiperinnettä. Waltari oli melkein yhtä taitava jäljittelijä kuin Topelius.

Yle lähetti muina miehinä Aleksis Salusjärven aivan mainion haastattelun sananvapaudesta ja lukutaidosta. Todella vaikea kysymys ja todella asiantuntevasti esitetty! Kannattaa katsoa Areenasta aamu-TV. Kello oli varttia vaille yhdeksän.

Ehkä olen puolueellinen. Olen tiennyt hyvin kauan, että lukemisen ja kirjoittamisen taustalla on hyvin usein kirjoittajan poikkeuksellisia kielellisiä vaikeuksia. Ennen sanottiin leuhkasti, että hyvistä kirjoittajista ei tule koskaan kirjailijoita. Heistä tulee vain hyviä ainekirjoittajia, ja normaalielämässä ei kirjoiteta aineita.

Ellei kieli ole kirjailijalle ongelma, hän ei ole kirjailija.

Luen edelleen “Kansojen historiaa”. On sinänsä kiihdyttävää lukea, mitä kaikkea on unohtanut. Kirjoittaja (Erling Bjøl) ei osaa kertoa, miksi yksinäisen tähden harhailija Che Guevara tuli niin kuuluisaksi, vaikka hänen toimintansa oli jokseenkin johdonmukaista sössimistä.

Kirjasarja päättyy noin vuoteen 1980. Siksi kiinnostus pysyy yllä. Tapahtui niin uskomattomia asioita, ensin Neuvostoliiton kaatuminen ja kommunismin katoaminen. Olen sitä mieltä, tuon ajan hyvin eläneenä, ettei kukaan vakavasti otettava henkilö ollut koskaan vakavissaan edes miettinyt sellaista vaihtoehtoa. Sehän oli kuin Välimeren tyhjentyminen. Joka kylläkin tapahtui kuusi miljoonaa vuotta sitten.

Se ajatus ei edes vilahda, että öljyn polttaminen energiaksi olisi ongelma, eikä silmiin ole sattunut ajatusta veden ja ilman kärsimisestä, ellei puhuta eroosiosta.

Historian tehtäväksi usein kerrottu lainalaisuuksien löytäminen antaa masentavan tuloksen. Noita lainalaisuuksia ei näy. Sana on kömpelö tarkoittamaan halua vahingoittaa kaikin keinoin heikompiaan. Tuo käyttäytymismalli näyttäisi olevan niin selvä, että se on kuin aineenvaihdunta. Energiaa otetaan jostain ja olisi erikoista sanoa että kasvit tuhoavat aurinkoa käyttämällä hyväkseen valoa.

Sukupuolista ei puhuta paljon eikä lisääntymisen tarpeesta ja siihen liittyvistä haluista mitään.

Kun tämä ei ole ylioppilaskirjoitus, johtopäätöstä ei vaadita. Tiedämme fysiikasta ja siis kemiasta ja biologiasta hiukan aikaisempaa varmemmin, että emme tiedä niistä paljonkaan merkittävää. Kuten fyysikko Feynman toisti: tiedämme niin vähän - ja lisäksi olemme niin tyhmiä