Siperia

Päivän lehden, oikeastaan Helsingin Sanomien kuukausiliitteen laaja juttu “Suomalaisten Gulag”, antaa aiheen toistaa tässä blogissa usein mainitun asian. 

Huomio Aleksi Mainio ja tutkijat, jotka selvittävät suomalaisten kohtaloita Neuvostoliitossa!

Teidän tutkimuskohteestanne jää hiukan sivuun suomalainen Inkerinmaa ja Pietarin kaupunki ennen vallankumousta ja sen jälkeen.

Isoisäni Jussi eli Juho Kemppinen, s. 25.1.1896 Toksovassa, siis kävi Pietarin suomalaista yhteiskoulua 7 luokkaa ja joutui siitä maailmansotaan samoin kuin veljensä Risto. Hän toimi muun muassa moottoripyörälähettinä Romanian rintamalla ja oli Pietarissa 1917-1918. Perhe oli asunut Pargalasa (Haapakankaalla) 1820-luvulta lähtien. Erkki Ristonpoika Kemppinen, s. 21.4.1798, oli muuttanut koleraa pakoon Pietarin suuntaan Elin Kymäläisen kanssa. Lähtöpaikka oli Rautjärven Ilmeen kylä, josta osa on nykyisinkin Suomen puolella. Kemppisen talo oli noin kaksi kilometriä Hiitolan suuntaan eli toisella puolen rajan.

Saman sukunimen kantajia on seudulla ja maakunnassa runsaasti, ja suku on selvitetty aika hyvin. Minulla on hallussani selvitys, jonka aloittaa muuan Pietari Kemppinen, veroisäntä, syntynyt 1610, mutta tiettävästi seudulla yleinen sukunimi vilahtelee jo Vatjan viidenneksen verokirjassa 1400-luvulla.

Tutkijan otteesta helposti luistava kysymys on Pietarin seudun suomalaisten rooli Suomen tasavallassa. Jako emigrantteihin eli Suomeen sosialismia pakoon muuttaneisiin ja Neuvosto-Venäjälle asettuneisiin on liian karkea.

Kansalaissodan jälkeen 1918 Pietarin seudun suomalaisille ajatus Suomeen muutosta ei ollut ongelmaton. Olisi täytynyt jättää kaikki, kuten kotimökki ja tavarat, ja siirtyä vieraaseen ja yleensä vihamieliseen ympäristöön. Jo Karjalan kannaksen pitäjissä ja hyvin voimakkaasti lännempänä Suomessa Pietarin seudulta tulevat olivat todistetusti ryssiä. Isoisäni tosin onnistui todistamaan suomalaisuutensa niin pitävästi, että pääsi rajavartioston tehtäviin. Virkakunta ja silmäntekevät pitivät tällaisia tulokkaita vakoilijoina tai joka tapauksessa erittäin epäluotettavina.

Monissa tapauksissa taustalla oli tragedia - jos joku tuli Suomeen, jotkut jäivät Venäjälle, ja uhkailua ja kiristämistä esiintyi hyvin paljon. Isoisäni vanhemmat ja sisarukset asuivat Pargalassa eikä heitä käsitelty edes kulakkeina, koska heillä ei ollut mainittavasti maata eikä omaisuutta.

Silti kansallisuus eli passiin merkitty suomalaisuus alkoi vaikuttaa. Ensin vietiin miehet ja vuonna 1938 loputkin naiset. Eräät kaivoivat Stalinin kanavaa - käsin, koska lapioita ei riittänyt - ja muut vietiin eri puolille Siperiaa. Minulla on Punaisen Ristin kautta kiertänyt kirje jopa Kolymasta, jossa hakuteoksen mukaan olivat Neuvostoliiton “pahamaineisimmat vankileirit”.

Ihmeiden ihme oli, että isäni Katri- ja Hilda-tädit selvisivät hengissä, molemmat kolmen Gulag-retken jälkeen. Olin itse paikalla, kun Katri ja Juho tapasivat meillä Kauhavalla vuonna 1957. Isäni Kullervo otti valokuvan. Itse olin lapsi, mutta vaikutelmani oli, että sisarukset olivat vähäpuheisia.

Isäni ja hänen äitinsä kävivät 1961 Leningradissa ja tapasivat eloon jääneitä sukulaisiaan - lähisukulaisia entisen kotitalon paikalla.

Asian ydin on “oikeistolaiset” Venäjän suomalaiset. Parempaa elämää sieltä etsineille joku voisi sanoa, että teitte virheen. Siellä syntyneiden ja esimerkiksi oman sukuni tapauksessa siellä neljä sukupolvea asuneiden tilanne oli toinen. Isoisäni kävi seitsemän sotaa, kansalaissodan jälkeen kaikki heimoretket ja Viron vapaussodan, mutta tärveli elämänsä. Menestystä ei tuonut itsetietoinen luonne ja kovakouraisuus. Hän muuten kuoli 1958 sydänkohtaukseen yleisessä saunassa kylpiessään ensimmäisen suomalaisen esimiehensä, kenraali evp. Heinrichsin kanssa. Tuskin herrat muistelivat Käkisalmen läänin rykmenttiä.