Viattomuus

 

Kaija Saariahon - Sofi Oksasen ooppera “Innocence” eli viattomuus on korkeinta kansainvälistä tasoa. En tarkoita vain, että se on sitä oopperana, vaan taiteena.

‘Taide’ tarkoittaa kielenkäytössäni asioita, joita et tiennyt tietäväsi, maailmasta ja itsestäsi, ilmaisua joka osuu suoraan tunteisiisi sumentamatta mieltä. Sen koettuasi et ole enää aivan entinen itsesi, ja se on hyvä asia.

Olin eilen katsomassa. Ooppera oli täynnä. Esityksiä näyttäisi olevan jatkossa kymmenkunta. Liput ovat kalliita.

Eliitille? Voi olla. Haukkumasana “eliitti” ei ole juuri nyt erityisen toisteltu. Itse söin eilen päivällä eliitti-makaronilaatikkoa. Se oli toisin sanoen hyvin valmistettua ja herkullista. Oman vaikoivuuden korostaminen ja toisten moittiminen siitä ovat mielestäni molemmat bluffia. Korostan sanan perusmerkitystä: valikoitu.

Tässä tapauksessa säveltäjä on huimaavan ammattitaitoinen. Tästä asiasta alan väki ja harrustunut yleisön osa ovat samaa mieltä. Libretto on nyt paras tietämäni oopperan teksti. Tähän asti mielessäni tuota sijaa piti “Wozzeck” (Büchner, musiikki Alban Berg). Tähän asti huimin elämykseni oopperassa oli Pariisin Bastiljin oopperassa vuonna 1992 näkemäni Shostakovitshin Mtsenskin piirikunnan rouva Macbeth. Nyt se siis on Innocence, Helsinki 2022.

Ihan tällaiseen en ollut varautunut.

Yllytänkö tässä lukijoita oopperaan? Varauksin. On ooppera samalla tavalla tottumusta eli opettelua vaativa laji kuin esimerkiksi kamarimusiikki. Mielestäni ooppera ei jalosta ihmistä, kuten ei muukaan taide. Jos toisin olisi, joukko venäläisiä olisi harvinaisen jalostuneita. Teot ja mielialat eivät lainkaan viittaa sellaiseen. Tosin yleistäminen on virhe.

Huomautan vain, että ruumiillisen yleiskunnon kohentamista pidetään yleisesti tavoittelemisen arvoisena asiana. Mielestäni sama koskee henkistä yleiskuntoa. Tosin en oikeastaan myönnä todeksi käsiteparia ruumiillinen - henkinen.

Saariaho ja Oksanen ovat myös hiukan sattumalta liikkeellä juuri oikeaan aikaan. Ukrainan sota tekee ajankohtaiseksi väkivaltaan eli tässä tapauksessa kouluampumisiin ja syyllisyyteen rakentuvan teoksen. Tietojen mukaan ooppera on ollut työn alla kymmenenkin vuotta.

Lisäksi eurooppalaisuus merkitsee nyt muuta kuin pari vuotta sitten. Tämä ooppera on siitä erikoinen, että tekstiä lauletaan 11 eri kielellä. Nykyiseen tapaan käännökset projisoidaan näyttämön yläreunaan.

Pohjalla on siis ajatus, jota on helppo tukea. Humanismi merkitsee sekä suvaitsevuutta ja ymmärtämisen halua että vahvaa vastarintaa vihaista eristäytymistä kohtaan.

Vanhanaikaisena ihmisenä menisin metsään tai tunturiin nauttiakseni. En kiellä, että olen kai omaksunut ympäristöstäni jonkinlaisen panteismin tai sitten vain olen ymmärtänyt väärin Beethovenin laulun nimen “Jumalan kunnia luonnossa”.

Mutta jalat ja sydän eivät oikein kestä. Ja lisäksi on ainakin kaksi paikkaa, joissa haluan olla poissa, kesällä kello viisi, kesäkuun alussa. Kun ensimmäinen salakka solahtaa ja kuikka narahtaa, on aika katsoa kahvia ja vilkaista, mitä hullua maailmalla tapahtuu taas.

Tämä ooppera tarjoaa jotain samanlaista, satasella. En muuten ollut vieläkään oikein käsittänyt, miten paljon pandemia karanteeneineen on vaikuttanut. Oli outo ja hyvä tunne olla pitkästä aikaa suuressa joukossa ja kokea se, mikä on esittävässä taiteessa niin hienoa: samoja asioita samaan aikaan yhdessä monien muiden kanssa. Tiettävästi esimerkiksi jalkapallo antaa mahdollisuuden samaan. Kaikki kunnia jalkapallolle.

Mutta kuten dadaisti Schwitters kirjoitti joskus 1919: olkoon jokainen itse oma jalkapallonsa.

Jedermann sen eigenes Fussball!