Suunnaton taakka

 

 

Isäni opetti käytännön kurssilla yliopistolla ja mielellään missä tahansa iskulausetta ”puhelin on lakimiehen paras oikeuslähde”. Jotkut ihmettelivät, kun hän kirjoitti ”Lakitiedon Pikkujättiläisen” niin lyhyessä ajassa ja hyvin. Tuo iskulause ei nimittäin aivan riitä. Isälläni oli laaja tuttavapiiri. Kun hän oli saanut vaikean kohdan kirjoitetuksi, hän saattoi soittaa Aarne Nuorvalalle tai Olli Ikkalalle ja kysyä vaikeaa vero-oikeudellista asiaa. Testamentin muotoa koskevan jakson hän lähetti Ylöstalolle, kuten puhe oli, ja tämä kirjoitti sen kohdittain uusiksi. Kysymyksessä oli Helsingin yliopiston professori, joka oli väitellyt juuri näistä asioista, sikäli kuin ehti oman opettajansa T.M. Kivimäen paimentamiselta.

 

Isä nimittäin kuunteli tarkasti ja uskoi viisaampiaan. Tavaton älykkyys on taakka. Jörn Donner, jonka asianajaja olin monta vuotta, ei joskaan kuunnellut, mitä toinen sanoi, koska hänellä oli kiire puhua itsestään. ”Älä puhu, kun minä keskeytän”, oli hänen tunnuslauseensa. Paavo Haavikko, jonka asioita ajoin, saattoi soittaa ja kysyä esimerkiksi jostain tietoimituksen teknisestä puolesta ja korvaushinnan määräytymisestä ja suuttui, ellei juristi ollut samaa mieltä kuin hän oli valmiiksi, eli väärässä.

 

Siis tavaton älykkyys ja mieletön tietomäärä johtavat joissakin tapauksissa siihen, että asianomaiselta menee vain silmänräpäys ymmärtää asia väärin. Esittelijänä ollessani tapahtui silloin tällöin, että joku, esimerkiksi Nikkarinen, pamautti mielipiteen käsiteltävästä jutusta kuin tykin suusta, ja siltä osin kuin se sivusi itse juttua, se oli metsässä. Johon presidentti Olsson sanoi silmälasejaan kädessään pyöritellen, että kirjallisuudessa on kyllä esitetty toinenkin tulkinta. Johon esittelijänä jatkoin, että kestovelkasuhteissa käsillä on oikeastaan tunnettujen juristien jo myöhäiskeskiajalla muotoilema ”liikavaikeus” eli laesio enormis, joa voi johtaa esimerkiksi kanteessa vaadittuun tulokseen. Ja että Windscheid käsitteli pandektioikeudessaan etenkin Bartolus de Sassoferraton ajatusta myönteisesti, joten eiköhän hyväksytä mietintö. Olsson oli itse käsitellyt tuota asiaa erinomaisessa habilitaatiokirjassaan, jolla hänestä tuli professori ja rehtori.

 

Tämä tuli mieleeni, kun kuuntelin, miten pontevasti eräskin kansanedustaja kauhisteli Uniperin ostoa, kun ei ollut edes force majeure -lauseketta. Tuo termi tarkoittaa voittamatonta estettä, ja siihen vetoaminen kauppaa ja kauppahintaa koskevassa asiassa osoittaa vetoajalta täydellisyyttä hipovaa asiantuntemattomuutta. Jos on tehnyt huonon eli epäedullisen kaupan, ei sitä auta itkeä oikeudessa. Ja kauppa tarkoittaa samaa kuin ostaminen. Sitä vastoin voi tietenkin – ja on aina voinut – vedota virheeseen. Siis jos ostamassasi autossa on vaihdelaatikossa sahajauhoa, kun pitäisi olla vaseliinia, saat kaupan puretuksi tai vahingonkorvausta. Mutta jos ostit kotterosi viisi tonnia liian kalliilla hinnalla, se on oma vikasi. Kuten vanha lakiteksti sanoo ”niin syyttäköön hän itseään, kun ei paremmin eteensä katsonut”.

 

Tämä palasi mieleen, kun kommenteissa moitittiin venäläisten turismin estämistä, jonka itse esitin rasismiksi, mutta turvallisuussyistä välttämättömäksi. Nyt kommentoijat eivät näytä huomaavan, että muutos tehdään lailla ja laki ei perustu siihen, että tulijat ovat venäläisiä, vaan turvallisuuteen. Toinen kommentti sanoo, ett turvallisuuteen Amerikan rasistitkin vetoavat. Kommentoija sekoittaa englannin kielen käsitteet ”safety” ja ”security”. Ensin mainittu esimerkiksi hyviä suojateitä ja turvallista autoilua. Jälkimmäinen tarkoittaan maanpuolustusta eli sotilaallisia asioita.

 

Suomessa ollaan nyt arvioimassa, että venäläiset ovat vaaraksi maanpuolustukselle. Kaikki eivät varmaankaan ole, mutta poliitikkojen perustelu, että joukossa on vakoilijoita ja pahimmassa tapauksessa tuhotöihin valmistuvia, on painava.