Postipankista

 

Kun Beethoven kiipesi kohti taivasta nyrkit verillä, polvet puhki, kuulonsa menettäneenä ja entisten ihailijoittensa kummastelemana, vastaan loikki Mozart. Hän heitti nenäkkääseen tapaansa: ”Sinä vasta olet menossa, mutta minä olen jo tulossa. Postipankkiin, meinaan.”

 

En ole aivan varma, onko tarina totta. Versio siitä on Antti Vihisen kirjan (Minä ja Mozart) kannessa merkinnöin, että lauseen loihe kukaties lausumaan kapellimestari Joseph Krips, joka johti ja levytti keskeiset Beethovenit ja Mozartit sotien jälkeen.

 

Vihinen, joka lienee musiikkimaailmassa monimutkainen hahmo, kirjoittaa erittäin hyvin ja ilokseni harrastaa liioittelua ja lievästi mauttomia juoruja.

 

Sitä en ollut tiennyt, että ensin Englannissa ja sitten muuallakin Mozartia kovaäänisistä soitettuna on käytetty nuorisokarkottimena rautatieasemilla ja ostoskeskuksissa, eli siis paikoissa, joihin hyvin nuorten ei suoranaisesti toivottaisi parkkeeraavaan.

 

Maininta kiinnitti huomioni, koska olin kerran tarjonnut johonkin matrikkeliin, ehkä Kuka Kukin On -teokseen, erikoisharrastustani ”Asiaton oleskelu asemilla”.

 

Hyvä ettei sitä painettu, koska olihan se vale. Kun itse olin sen ikäinen, että harrastin tuota toimettomuutta, paikkakuntani rautatieasemalla oli kaksi metallikylttiä. Toinen oli tuo ja toisessa valistettiin, että käymälä oli laiturin pohjoispäässä. Maalla muutkin kuin nuoret kävivät katsomassa junaa. Olin nähnyt elokuvan ”Anna Karenina”, joten osasin katsoa tarkkaan, kun pikajuna pohjoisesta kello 18.03 suihkutti höyrypilven, kiljaisi ja kirskui. Se oli Ukko-Pekka. Dieselitä ei ollut vielä nähtykään, mutta lukioikäisenä näin Ruotsissa sähköveturin ja ihmettelin sitä niin kovin että muutin 50 vuotta sitten Kirkkonummelle sen kunniaksi, että tänne pääsi sähköjunalla. Oli se suurta.

 

Kun eräskin ranskalainen kirjoitti muistelmansa haudan tuolta puolen, itse voisin kirjoittaa Höperön miehen muistelmat.

 

Minusta se kysymys on Zhangzin perhosjutun vertainen. Voiko ihminen seurata höperöitymistään? Kiinalainen viisas näki unta perhosesta ja pohti herättyään, miten voi tietää, eikö hän kukaties olekin perhonen, joka näkee unessa muuttuneensa Zhangziksi.

 

Siihen kysymykseen löysin vastauksen, voiko ihminen käsittää olevansa itseään paljon fiksummassa seurassa. Elämäkerran mukaan ”yksi von Neuman” on aikayksikkö, joka on johdettu viime vuosisadan suurfyysikon nimestä. Parhailta fyysikoilta meni mittausten mukaan 3 – 4 sekuntia ymmärtää, että nyt on oikea hetki sulkea suunsa ja luikkia häntä koipien välissä näkymättömiin, siis jouduttuaan puheisiin von Neumanin kanssa. Paul Diraciin tuo mittaus ei tehonnut, koska hän ei puhunut kenenkään kanssa eikä hänen Cambridgen luennoistaankaan saanut selvää. Hänellä oli myös hauska tapa pyyhkiä yhtälöt taululta pois saman tien kun oli kirjoittanut ne.

 

Tänään olin nukkuessani oppinut ulkoa puhelinnumeron. En koskaan osannut sitä, vaikka asun tuon numeron haltijan kanssa. Samoin olen oppinut oman autoni rekisterinumeron, ensi kertaa elämässäni. Saan ehkä täsmentää, että muistiin painamiskykyäni on usein kuvattu erinomaiseksi. Parempia on. Eräs läheinen henkilö luetteli Kaunialan vuoteeltaan viiden lapsensa ja seitsemän lapsenlapsensa hetut ja pankkitilin numerot ulkoa, ja eräs toinen oppi 80 kuorolaulun stemmat ja sanat muutamassa viikossa.