Aivo

 

Kiven selittävä lause ”… pelkäsi näetsen aivoansa…” ihastuttaa. Yksikkömuoto esintyy myös sanonnassa ”ottaa aivoon”. Neurotiede puoltaa monikkoa. Eräissä tilanteissa ja tietyssä määrin aivolohkot pystyvät seurustelemaan keskenään, ja ajatus toimintojen ”paikoista” aivoissa on hylätty. Kuvantaminenkin näyttää vilskeen, jota aivot työstävät jatkuvasti ja käyttävät kohtuuttomasti energiaa.

 

Neurokirurgi Hernesniemi herättää minussa erittäin suurta ihailua. Olen ryntäämässä hankkimaan hänen elämäkertateoksensa. Televisiossa tämän maailman korkean tason asiantuntijan luonnehdinta upposi heti. Hän sanoi, että aivojen anatomian oppimiseen menee noin kaksi ihmiselämää. Aivojen toiminnan ymmärtäminen onkin sitten vaikeampaa. Ja puhuja on siis tehnyt pitkälti yli kymmenen tuhatta aivoleikkausta, keskittyen etenkin katkenneitten tai viallisten verisuonten korjaamiseen.

 

Valitettavasti en osaa sanoa, minkä tason asiantuntija Angus Fletcher on. Kuvan ”Wonderworks” on joko henkevä erehdys tai merkittävä uusi avaus. Kirjoittaja on sekä kirjallisuuden että neurotieteen professori ja opettanut Stanfordissa ja nyt Ohio State -yliopistossa. Hän toisin sanoen on opettanut sekä Shakespearea että uusimpaan biologiaan ja lääketieteeseen perustuvaa tietoa. 

 

Suhtaudun epäillen, mutta oikeasti osaamani asiat eli tietty antiikin kreikkalainen runous ja keskiajan kirjallisuus on esitetty oikein ja erittäin asiantuntevasti.

 

Aivan uutta ja innostaa on ajatus, että kirjallisuuden kukaties tärkeimmät vaikutukset lukijaan ovat biologisia ja monissa tapauksissa lukijalle erittäin terveellisiä ja hyödyllisiä.

 

Fletcher kuvaa vuosituhansien ajalta näytelmän, runon ja proosan ”keksintöjä” ja niiden välittömiä vaikutuksia keskushermostoon ja etenkin aivoihin. Hyvin tuttu esimerkki on ”jatkuu huomenna” (cliffhanger), jossa teksti aiheuttaa pienen dopamiiniruiskeen ja halun saada lisää (miten Rambolle käy?). Kirjoittajan mielestä Monteverdi kehitti oopperan – siis Orfeo – lataamalla sekä musiikin että tapahtumat toisiaan uhkaaviin riitasointuihin, jotka purkautuvat harmoniaksi edetäkseen uuteen jännitykseen.

 

Keksi ja uudista tulevaisuutesi menemällä isoäidin kerrontakeinoihin – Gabriel Garcia Marquez; surun suorittamisen monet keinot – Shakespeare, Hamlet; ruoki luovuuttasi – Nalle Puh; vapauta mielesi – Dante, Helvetti; itsensä hyväksyminen – Cao Xueqin eli miksi syyllisyys on parempi kuin häpeä ja miten hermosto voi tukea kiintymystä kahteen kohteeseen, esimerkiksi kahteen ihmiseen, jotka ovat ristiriidassa keskenään eli aivan erilaisia. Ja muina esimerkkeinä epäloogisesta empatiasta mainitaan muun massa elokuva ”Casablanca”.

 

Kirjoittaessaan Proustista ja Virginia Woolfista Fletcher huomauttaa aivokuoren mitattavasta rauhoittumisesta on lukijan omat pelot, toiveet, murheet ja ilot sekoittuvat tekstin virtaavaan tajuntaan – eli tajunnanvirtaan. Aivot reagoivat alistamalla sen, mikä näyttää olevan nyt sille, mikä tekstin kertoman mukaan oli ja meni, virtasi pois. Eikä lukijan tarvitsekaan hypätä pää edellä ikkunasta.

 

Huvittavin on antiikin teatterin ison näyttämön vuoropuheluun rinnastettu vaakasuorien silmänliikkeiden terapia, EMDR. Ne tiesivät sen jo! Sofokles ja Aishkylos! Ja Euripides toi siihen oman lisänsä sotkemalla sekaan huumorin.