Mainos

 

”Lumikuningatar”, koko illan suomalainen satuelokuva vuodelta 1986, esitetään 10.9.2022 kello 14.00 elokuvateatteri Rexissä.  Se on osa Rakkautta ja anarkiaa -tapahtumaa. Erikoisuus on ”dress-along” eli katsojille annettu kehotus pukeutua elokuvan mukaisesti, siis satuasuihin. Lippuja on vielä. 

 

Elokuva masteroitiin hiljattain. Sekä kuva että ääni toimivat hienosti. Kun teos on teatterielokuvan kaudelta ja valkokankaalle tehty, kokemus on hyvin erilainen kuin television ruudulta katsoen.

 

Otsikko tarkoittaa, että olen asiassa täysin jäävi. Ohjaaja on puolisoni. Muistan filmin ensi-iltaviikolta elokuvateatteri Bristolissa ja muistan senkin, että kuvan suuruus tuntui joissakin kohdissa melkein häiritsevältä. Se puolestaan johtui siitä, että minulla on kaikin puolin liiallinen elokuvateatteritausta, koska perheelläni oli 200-paikkainen elokuvateatteri niin että istuin ylioppilaaksi tuloon asti vähintään kaksi iltaa viikossa elokuvissa. Toisin kuin joku voisi luulla, kyllä meillä näytettiin elokuvia laidasta laitaan. Muistan elävästi esimerkiksi italialaisen neorealismin (Rossellini, de Sica jne.) filmejä ja yleisen hämmennyksen, jonka vallassa katsoimme Alain Resnais’n elokuvan ”Hiroshima, rakkauteni”.

 

Bristolin kangas oli iso. Niin on Rexinkin. Äitini kertoi näyttäneensä elokuvan juuri Rexissä suorittaessaan elokuvakoneen käyttäjän tutkintoa 1942 eli alaikäisenä.

 

”Lumikuningatar” oli yllättävä kokemus, kun näimme tämän teknisesti parannetun version Orionissa pari vuotta sitten. Päällimmäinen tunne oli hitaus, jolla tarkoitan toiminta- ja fantasiaelokuvien hengästyttävän menon ja tehokeinojen latelun vastakohtaa. Elokuvan kerronta on huolellisesti miettimäni määreen mukaan musiikillista.

 

Olin itse kuulemassa ja luin lehdistä, että fantasiaelokuvaa pidettiin tuon ensi-illan aikaan mahdottomana tai joka tapauksessa turha ajatuksena, jollaisilla ei ole tulevaisuutta. Joku saattoi olla sen näköinen, että kun työryhmässä oli paljo naisia, mikä oli sinänsä aivan tavatonta, jotain tuollaista saattoi odottaakin. Vain ulkomuistiin turvautuen sanoisin, että Ritva Arvelo oli ohjannut yhden elokuvan, ja siinä kaikki, naisten puolelta. Lavateatterissa naiset olivat jo nopeasti nousemassa.

 

H.C. Andersenilla on monenlaisia satuja, eikä imelä moralismi ollut hänelle vierasta. Mutta suuri kirjailija hän oli ja erikoinen tapaus, koska hänen kirjoittaessaan sadut oivat joko raakaa opetusta lapsille tai kansanperinteestä ammennettua aineistoa, jossa oli koviakin kauhutehoja. Esimerkiksi Grimmin kaikkia kuuluisimpia satuja ei nykyhetken aikuinenkaan lue mielikseen.

 

Suomessa Topeliuksen tuleminen on vielä näkemättä. Vaikka hänellä oli kaikki aikansa satusetien rasitteet, hänellä oli myös raikkautta ja mielikuvituksen notkeutta. Olen omista syistäni lukenut nyt ”Välskärin kertomuksia” ja hämmästynyt. Pakollisen sössön sivuuttaen arvioin, että Topelius oli sensaatiomainen kertoja, jolta myös ”action” onnistui vaivattomasti. Erikoisempaa on, että Juhani Ahon aina kiitetty suomennos ei ole hyvä. Topeliuksen ruotsin sanasto ja tyyli edustaa tietysti kirjoittamisensa aikaa, mutta lisäksi hän luonnehtii jopa 1600-luvun ihmisiä todella etevästi. Karskin karoliinisoturin ja ylihienostuneen hovimiehen keskustelu kajahtaa uskottavalta, vaikka on täysin epäaitoa.

 

Ja mitä fantasian tarpeettomuuteen tulee, Tolkienit ja Potterit muuttivat tarinamaailman, ja uutta yrittää ovista ja ikkunoista.