Lukuteoria

 

Nyt olen kovasti ihaillut sosialidemokratiaa. Se toimi Ruotsissa 1919-1924 ja katosi käytännössä maailmasta 1989. Sen perään on huudeltu.

 

Tony Judt -vainaja oli merkittävin. Hän oli kaikkiaankin merkittävimpiä historiasta hyvin kirjoittaneita. Suomennettu on van ”Huonosti käy maan” (Ill Fares the Land), mutta merkittävin on ”Postwar” toisen maailmansodan jälkeisen Euroopan historia vuoteen 2005. Sen lukeneelta lähtevät kivet kengistä. 

 

Tunnustan suosivani tutkijoita, jotka ovat tehneet esimerkiksi tohtoriksi opiskellessaan sen raskaan työn eli hankkimaan ja ryhmittämään vaikeasti löytyvää tietoa. Judt tutki pienten paikkakuntienkommunismia lukemalla kuutiometreittäin pikkulehtiä ja pöytäkirjoja.

 

Suomessakin normaalia ja korkealle johtavaa on oivaltaa huitaisemalla nerokkaita asioita ja keksiä ja väännellä niihin perusteet sitten. Hiukan muissa aineissa olen itsekin vihjaillut väitöskirjan tekijöilleni, että lukekaa tutkimuksenne viimeiset sivut eli siis yhteenveto teoksella selvitetystä ja kirjoittakaa sitten viimeiseksi ensimmäinen luku, ”tutkimustehtävä ja kysymyksenasettelu”.

 

Olisi minusta tullut jonkin perinteisen oikeustieteellisen aineen professori myös, koska osaisin tehdä itselleni kysymykset ja arvostella sitten niihin esittämäni vastaukset; voin taata, että arvosana olisi kiittävä. (Todellisuudessa professuurini oli informaatio-ja teknologiaoikeutta eli käytännössä patentteja ja salaisten tai luottamuksellisten tietojen kauppaa.)

 

Havaittu nuorison, etenkin poikien, huononlainen lukutaito, on terve ilmiö. Selkeää asiatekstiä on niin vähän. Muistan miten Paavo Nikulan johdolla kirjoitettiin ohje, jossa tuomioistuimessa jutun hävinneelle selitettiin, miten muutosta haetaan. Paperin nimi oli laista otettu ”valitusosoitus” eli kaksi arvoituksellista sanaa.

 

Eilen sosialidemokratiaa ihaillessani huomasin taas kerran, että juhlava tyyli, jolla saa laudaturin ylioppilaskirjoituksista, korostaa kirjoittajan ylivoimaista asemaa ja mittaamattomia henkisiä kykyjä. Teksti oli Sven Hedinin kirjoittama puhe Ruotsin kuninkaalle kovassa kriisissä vuonna 1918. Vi göra allom veterlig… Jos asian voi sana vaikeasti se sanottiin vaikeasti.

 

Pari vuotta myöhemmin Per Albin Hansson, joka ei ollut koulunpenkkejä pahemmin kuluttanut, keksi vahingossa sanan ”kansankoti” ja haaveili Ruotsin paikaksi, jossa monilla on hyvä olla ja jossa ei pahemmin tapella, ainakaan nyrkein. Ja on vettä ja lämmintä ja välillä ruokaakin.

 

Sana oli uutuus, eivätkä saksalaiset ja venäläiset olleet vielä ehtineet pilata sanaa ”kansa”. Edelliset keksivät kohta termin ”kansansaksalainen” (ei-juutalainen) ja jälkimmäiset ”kansankansanvalta” (kansandemokratia), joka tarkoitti, ettei kansalla ollut mitään valtaa.

 

Koko Ruotsi, etenkin vasemmisto, oivalsi ennen Saksaa tien tulevaisuuteen. Rodullisesti ala-arvoinen aines oli steriloitava, ja ajatus tylsämielisten tappamisesta alkoi saada varhain kannatusta. Selkeästi epäilyttävää rotua olivat jo suomea puhuvat suomalaiset, ja varsin vailla sivistyksellisiä kykyjä tietenkin esimerkiksi juutalaiset.

 

Näin tiesi tiede.