Karaoke

 

Luulin että karaoke on jokin karaten muoto. Isot pojat olivat aikoneet opetella toistensa paiskomista aikaan, jolloin tappelutaidon nimi kirjoitettiin ”jiu-jitsu”. Kerran näin lehdessä kuvan, jossa joku oli hypännyt ilmaan pyjama päällä. Minulla oli siihen aikaan niin pyykeissä haurastunet kuminauhat pyjamanhousuissa, etten olisi tohtinut yrittää vastaavaa.

 

Sitten kunnioitettava mutta kiero kollega kertoi äskeisellä Japanin matkallaan kokemaansa. Siellä mentiin joukolla taksiin, otettiin esiin se sellainen japanilainen kännykkä, J-phone, josta alkoi lykätä musiikkia, ja koko seurue repesi laulamaan jotain haikeaa ja hirveää, vaikkei kukan osannut. Siis laulaa.

 

Perille tultua kaikki napittivat suunsa ja asiat jatkuivat aasialaiseen tapaan pidättyvästi ja kohteliaasti. Mutta paluumatkalla laulu kaikui taas. Ja kaikki kuuluivat olleen selvin päin. Sitäkin ihmettelin, koska olin kuullut jostain, että japanilaisilla oli viehtymys riisiviinaan, joka kihahtaa päähän ihan kummasti.

 

Väittäisin vakiinnuttaneeni muut käsitykset julkisesta laulamisesta seuraavien vuosikymmenten aikana. Kun vietin kiertelevää hotellielämää, minulla oli tapana kiertää karaoke ja disko yhtä kaukaa, kun tulin yliopistolta tenttivastaukset salkussa. Vahinko ettei tullut edes kurkistetuksi ovelta, joten en edelleenkään tiedä, miltä se valmiin säestyksen päälle laulaminen oikeasti kuulostaa.

 

Kun ilmiö on ollut näinä aikoina enemmänkin esillä, ajatus on alkanut tuntua oikein hyvältä. Sillä ei ole paljon väliä, miltä se kuulostaa. Sillä on väliä, ett’ ihmiset haluavat laulaa ja kuunnella.

 

Oman kauhistukseni tausta raottui miettimällä. Minulle oli itselleni selvää jo kansakoulussa, että olen kuutosen laulaja. Hyvällä onnella saattoi heittää seitsikoksi. Mutta ne monien muistamat kansakoulun pakkolaulamiset – olin kuolla häpeästä eli oikeastaan myötähäpeästä, kun erästä Tapania seisotettiin korokkeella liitutaulun edessä tulipunaisena, kunnes häneltä tuli itku ja opettaja suuttui. 

 

Itkemisestä muuten ei muistaakseni annettu jälki-istuntoa.

 

Se sama hirvittävä tunne tuli, kun nuorisoseuralla oli iskelmälaulukilpailut. Marttilan poika, jonka tunsin ja joka oli tunnettu moottoripyörästään, nousi yllättäen lavalle ja lauloi ”Sataman valot”, tai ainakin sinne päin. Olin kuolla häpeästä. Muistan kyllä, ettei se esitys aivan mahdoton ollut. Nuotti oli sinne päin ja ääni ammu-vainajan tapainen, vaikkei yhtä kumea. Kun toisille oli taputettu käsiä asianmukaisesti ja muutamalle ihan innostuneesti, tämä esitys sai tilaisuuden vetäjältä kaksi käden taputusta. Sen jälkeen kuuluttaja kiirehti kutsumaan lavalle seuraavan esiintyjän.

 

Iskelmälaulukilpailut, joita ainakin Toivo Kärki oli vetämässä, oli mainio kaupallinen oivallus. Tulos oli joskus paras mahdollinen. Eino Gröhnin ura alkoi tuollaisesta voitosta.

 

Arvaan että laulaminen on keino murtaa yksinäisyyttä ja tapa sanoa: kuulun teihin. Siksi se on pakollista kirkossa ja armeijassa. Ellei kirkossa laula tai edes selaile virsikirjaa hartaana, luullaan jumalankieltäjäksi. Saksassa lauletaan muutenkin paljon, mutta sieltä kai se pakkolaulu levisi meillekin. Vihaan edelleen laulua ”Muistoja Pohjolasta” eli rakkaana säilyy rinnassain, koska luonteeltaan kieroutunut luutnantti laulatti sitä aina ylämäessä, kun oli jo valmiiksi hengästynyt.