Äiti kuoli eilen

 

 

Tiedon sain puolilta päivin. Äitini Laila, joka siis oli syntynyt 1923, eli 99-vuotiaaksi ja kuoli hyvin rauhallisesti. Hiipuminen alkoi toden teolla vasta muutamia kuukausia sitten, mutta vielä viimeisinä päivinään hän oli kysynyt ja vastannut. Hänellähän oli sekin onni, että hän välttyi jokseenkin täysin muistisairauksista ja mielen virheistä, vaikka vietti kokonaista 10 vuotta palvelutalossa Espoossa.

 

Olimme juuri sopineet sisarusten kesken, että odotellaan ensi viikkoon eikä ilmoitella.

 

Nyt aamulla luin, että tieto kuolemasta on jo Facebookissa. 

 

Olin ehtinyt ajatella, että naapurit ja tuttavat saisivat mielellään pidättäytyä. Siinäkin tein virheen. Ei ole minun asiani yrittää määräillä muita.

 

Tätä oli odotettu. Äiti itsekin toisteli, että nyt saisi jo loppua.

 

Siksi sanon omasta puolestani, että antakaa kukkien olla. Jos ja kun joku haluaa ilmaista tunteitaan äitiini nähden – hän piti kuvista ja korteista. Maanantaina katsomme, kuka kantaa mukanaan postikortit, joita on ainakin 3 000, ja kirjeenvaihdon isän kanssa, jota on etenkin sota-ajalta tuhansia liuskoja.

 

Luulen osaavani arvioida: julkaisemista niissä ei ole, mutta skannaamisesta en ole varma. Kai korteissa 1930 – 2022 on historiaa niin että kun olen ottanut tallentaakseni digitaalisesti suvun säästyneet muistot, joista vanhimmat ovat valokuvia 1910-luvulta ja mielenkiintoisia äidinisäni kirjoittamat muistelmat Helsingin patteritöistä 1916, kansalaissodasta ja vankileireistä 1918, nämäkin saattavat kuulua kokoelmaan. 

 

Tässä tapauksessa on erikoista, että aineisto on niin laaja ja täydellinen.

 

Äiti siirtyi perheen muutettua Kauhavalta Helsinkiin ja ryhtyi tekemään ja julkaisemaan käsitöitä. Kirjoja ilmestyi ainakin kolme ja aikakauslehtiartikkeleita monia satoja. Niissä on yleensä neuleen yksityiskohtaiset valmistusohjeet piirroksineen ja valokuvineen. Itse tehtyjä vaatteita on ainakin kymmenen muuttolaatikollista, joukossa myös erikoisuuksia, kuten virkkaamalla tehtyjä iltapukuja. Äiti ajatteli, ettei hän käytä ostovaatteita, vaan tekee kaiken itse.

 

Kauhavalla ei ole monta merkkiä suvun elämästä siellä, mutta Espoosta vanhempieni kodista ja kesäpaikasta on noin tuhat järjestelmällisesti otettua valokuvaa. Koska valokuvia on jopa kahvilusikoista ja kirjahyllystä metri metriltä, ikkunaverhoista ja saunakauhasta, kyllä tuosta joku tekisi vaikka opinnäytteen. Toisen saisi omasta kodistani, josta erottuu 50 vuoden esineistö. Poikani on koonnut kotonaan vitriiniin kamerat, joista vanhin on sama Zeissin Super Ikonta III, jolla tämän jutun valokuva on otettu.

 

Nyt kokemastani opiksi ottaneena sanon vain omana käsityksenäni, että kun hautapaikka on uurnalehdossa, hautajaiset näen hyvin suppeana tilaisuutena. Mutta se on tunne tässä ja nyt. 

 

Lukijoille: viivyttelin äidin toimittamista palvelutaloon. Siellä hänen olonsa kohentui huimasti. Juuri kukaan ei lähde kotoaan suosiolla. Siksi emme kysyneet mielipidettä. Ainakin viisi tai seitsemän vuotta palvelutalossa olivat hänelle lähes elämän parhaita, hänen omastakin mielestään ja silmin nähden.