Etenkin munasillani osaan varoa mankelia. Pienenä jäin kyllä sormi mankelin väliin. Sellaista sattuu.
Uskomista on sellaistakin, joka on aivan välttämätöntä ja käytännössä itsestään selvää. Monissa kielissä uskominen ja uskominen ovat eri sanoja, kuten belief ja confidence.
Kun kävin kaupassa, en ajatellut asiaa, mutta käyttäydyn ja toimin uskoen ja luottaen, ettei kauppias vaani minua hyllyjen välissä lihakirves kädessä. Ostin hehkulamppuja ja ilahduin, että niihin oli takuu. Kauppias uskoo minuun sen verran, ett jos palaan kauppaan lamppu toisessa ja kuitti toisessa kädessä, saan uuden lampun tai kukaties jopa rahani takaisin.
Lakiasioissa joudutaan silloin tällöin kirjoittamaan perusteluihin, että ostaja tai myyjä oli oikeutettu luottamaan siihen, että vastapuoli käyttäytyy odotetuin tavoin eli ”yleisen elämänkokemuksen mukaisesti”.
Ennen kaupoissa oli kätevä lampunkanta ja myyjä kokeili, palaako lamppu, ennen kuin se käärittiin puotipaperiin ja ojennettiin ostajalle. Enää ei. Olisin taipuvainen uskomaan, että kaupan hyllyssä olevat lamput useimmiten toimivat. Sille en uhraa ajatustakaan, ovatko sormiparistot riittävän uusia ja siis käyttökelpoisia.
Tämä oikeudellisesti merkityksellinen usko ulottuu niin pitkälle, että uskoni mukaan marketeissa ei myydä ostajalle vaarallisia tavaroita. Toisaalta kauppiaalta ei kysytä: parasta ennen -päivä on merkittävä.
Esimerkiksi moottoripyöräilijät, jota lähipiiriini mahtuu, sanovat usein, etteivät usko toisten tiellä liikkujien järkevyyteen eivätkä varsinkaan varovaisuuteen.
Ja sitten taas – suomalaisten syvää uskoa poliisin kunniallisuuteen ihmetellään ulkomailla joskus. Minä en ole kuullut yrityksistä työntää rahaa liikennettä valvovalle polisille ratsiassa. Ette varmaan tekään. Väittäisin, ettei sellainen tulisi suomalaiselle mieleenkään. Mutta on ollut toisia aikoja. Olen muistavinani, että pontikan keitosta saatettiin aikoinaan selviytyä yksinkertaisesti, ja vastaavasti vitsailtiin, että luvattomasti myyty väkijuoma oli kaadettu maahan nimismiehen kautta.
Oikeastaan mielessäni oli paljon vaikeampi asia. Olen pohdiskellut, että asianajaja eli siis isäni olisi voinut toimia toisinkin 60-luvun Salaman jumalanpilkkajutussa. Syytetyn tunnustuksesta huolimatta olisi voinut ottaa sen kannan, että perutuslain silloinkin takaama uskonnonvapaus turvaa myös uskonnottomuuden ja sananvapautta ajatellen mielensä pahoittaneet eivät käy asianomistajiksi.
Olisi se ollut radikaalia, koska ennen sotia näitä jumalanpilkkajuttuja oli muutama, eikä tuomioistuimissa vedottu perusoikeuksiin. Mutta nyt pitkien aikojen jälkeen se on kyllä järkevä kanta, ettei tuo 1800-luvun pykälä soveltunut lainkaan yhteen sen tosiasian kanssa, että maassa ei ollut eikä ole valtion uskontoa.
Mutta olihan Moskovan linjan kommunismikin eli toiminta maan yhteiskuntajärjestyksen kumoamiseksi väkivaltaa kaihtamatta rikoslain mukaan ankarasti rangaistava teko. Ei vain sotien jälkeen koskaan nostettu syytteitä…
Ihan sellainen pikku yksityiskhta, että jos kirkkokunta on mainittu perustuslaissa ja maassa on kirkkolaki, jota eduskunta ei saa ilman kirkon suostumusta muuttaa, on kysymyksessä valtionkirkko. Tätä ei millään sanakikkailulla esimerkiksi kansankirkko-sanalla voi muuttaa muuksi. Olisikin suotavaa, että kirkkolaki poistetaan ja muutetaan kirkon omaksi järjestyssäännöksi, perustuslakiin jätetään vain maininta uskonnon- tai uskonnottomuuden vapaudesta. Jumalanpilkkasäädös viedään kompostiin. Kirkon verotusoikeus on myös kumottava ja kirkko saa itse kerätä rahansa jäsenmaksuilla.
VastaaPoistaSe "usko", johon sinä tässä viittaat, on kyllä roomalainen lakitermi, fides. Englanniksi termi on faith. Roomalaisten termi käännetään siinä merkityksessä kuin sitä nyt käytetään, mielestäni yleensä noin tai sitten tarkemmin merkityksessä reliance. Termi on fides kuitenkin laajempi. Siinä on mielestäni kyse kaksisuuntaisesta luottamuksesta ja luotettavuudesta: oikeutetusta uskosta siihen, että toiset elävät oman yhteiskunnallisen tehtävänsä mukaisesti, sekä omasta aatteellisesta sitoutumisesta toimimiseen oman yhteiskunnallisen tehtävän puitteissa.
VastaaPoistaTässä kohdin on ehkä mielenkiintoista pohtia, missä on ero roomalaisten toiseen hyveeseen, pietakseen, joka yleensä käännetään hurskaudeksi. Nähdäkseni ero on siiinä, että pietas kohdistui ennen kaikkea ylempiin: ihminen harjoitti hurskautta olemalla uskollinen vanhemmilleen, isänmaalleen tai patronukselleen. Sen sijaan fides ilmenee suhteessa vertaisiin tai alempiin: kansa on uskollinen liittolaisilleen, aviopuolisot toisilleen ja sopimuskumppanit keskenään.
Natoon liittyminen on kyllä tietyllä tapaa suuri muutos nimenomaan tässä mielessä. Ensimmäisen kerran itsenäisen valtiomme historiassa kansamme sitoutuu juuri tässä fideksen merkityksessä toisten valtioiden turvallisuuteen ja koskemattomuuteen. Samalla saamme ensimmäistä kertaa vastaavan lupauksen muilta mailta. On melkoinen muutos siiryä ajattelemaan kansainvälistä politiikkaa tämän "uskon" kautta sen sijaan, että tarvitsisi punnita vain valtion suoraa etua.