Nimellisyydestä

 

Hyvää keskustelua.

 

Silti on syytä täsmentää. Ihmiset, joiden on vaikea kirjoittaa tällaiseen blogiin oikealla nimellään, eivät ole yläluokkaa eivätkä välttämättä leuhkaa väkeä.

 

Minulla on melkein valmiina kirjoitus käsiaseista. Nykyinen lupakäytäntö on yllättävä ja mielestäni ilahduttavan hyvä. Mainitakseni vain pistoolit ja revolverit, sellaisten joutuminen vääriin käsiin on käytännössä aika hyvin estetty. Tähän juttuun keksitty avainhenkilö, eli lupahakemuksiin erikoistunut poliisihenkilö, saattaa olla kiinnostunut taiteellisista ja tieteellisistä asioita, joita tässä blogissa välillä käsitellään. Mielestäni on oikein hyvä, ettei tuo henkilö profiloidu nimellään, koska hänet vedettäisiin heti tarpeettomaan keskusteluun esimerkiksi siitä, miten isopistoolilla kilpailevan henkilön on osoitettava urheiluharrastuksensa säännöllisyys ja tuloksellisuus.

 

Esimerkkini heijastaa sitä, että olen itse entinen ampumaluvan haltija. Luovuin siitä, kun en jaksanut käydä enää varuskunnan radalla harjoittelemassa enkä liioin pärjännyt alkuunkaan nuorille kersanteille seuran kilpailuissa. 

 

Samanlainen ”avainhenkilö” on ihminen, joka tuntee yksityiskohtaisesti suuren vankilan valvonta- tai turvallisuusjärjestelmän. Samanlainen on nuori diplomi-insinööri, joka kehittää energiaverkon kyberturvallisuusjärjestelmää; heitä on Suomessa ainakin kymmeniä. Erittäin salaisia ovat ensi linjan hävittäjälentäjät eli ne, jotka nyt päivystävät parhailla koneilla. Olin huvittunut ja juoruan tässä, että kuulemani mukaan eräillä sotilashenkilöillä ei ole puhelinnumeroa eikä st-tunnusta. Heidän nimiäänkään ei erityisesti pidetä esillä.

 

Jos tuollaiset avainten haltijat haluavat harrastaa esimerkiksi kirjallisuutta ja musiikkia, se on erinomainen asia.

 

Sitten on kieltämättä joitakin ”isokenkäisiä”, jotka ovat maininneet minulle lukevansa nämä jutut ja kommentit. He eivät kommentoi, mutta minua itseäni pitää ryhdissä tieto, että eräät maan asiantuntevimmat lakimiehet lukevat. Isokenkäisillä tarkoitan tässä itseäni parempia juristeja. Luulen että yksi syy kiinnostukseen on heille tärkeä näkökulma. Tässä näkyy mielestäni, ainakin ajoittain ja kohdittain, niin sanottu valistunut kansalaismielipide.

 

En muuten ole kovin ihastunut siitä, että jotkut tärkeissä tehtävissä olevat kommentoivat eri asioita mediassa ”yleisellä tasolla” tai suorastaan ”yksityishenkilöinä”. Minä voin sanoa, että mielestäni rikoslain kiihottamista kansanryhmää vastaan koskevia säännöksiä olisi kehitettävä. Noita pykäliä tuomarina soveltavan ei pidä ottaa julkisesta tuota kantaa, vaikka ajattelisi samoin. Sellaisessa olisi piiloviesti, jossa vihjattaisiin, että laki on huono, Huonoja lakeja ja epäonnistuneita pykäliä on vaikka mitkä määrät. Sellaisista voi hyvin puhua esimerkiksi oikeusministerin asettaman komitean jäsenenä. Itse olen puhunut. 

 

Lääkäri ei ole koskaan yksityishenkilö. Lääkärinä hänen on annettava apua kenelle tahansa, myös kesälomalla ja yöllä, ellei siis toista lääkäriä saada hätiin. Ennen tämä käsitettiin joskus väärin. Kahvikekkereillä ihmiset saattoivat ryhtyä jaarittelemaan vaivoistaan aivan loputtomasti. Itse tein virkatuomarina joskus sen, että kun joku halusi keskustella uudesta hovioikeuden ratkaisusta, sanoin etten voi puhua asiasta, koska tuomareita sitoo neuvottelusalaisuus. Ratkaisua harkittaessa suljettujen ovien takana käydyistä keskustelluista ei saa puhua, ja käytäntö koskee kyllä myös sellaisia juttuja, joissa ei ole itse ollut mukana tuomarina. Tuo lain kielto on perusteltu. Ratkaisua haettaessa väittely on tarpeen. Olen usein kuullut repliikin: ”Hyväksyn sitten enemmistön kannan pitkin hampain. Tärkeintä että tähän saadaan jokin ratkaisu.” Tuo tarkoittaa, että tärkeämpää kuin ”miu parhaana pitämäni ratkaisu”.