Pelit ja vehkeet

 

Joskus haluaisin mennä kysymään kuolleilta ai kadonneilta, ett kuinkas nyt suu pannaan. Isäni sanoi seurassa:” Meidän Jukka on sellainen seitsemän miinuksen mies, kuu joka loistaa toisen valolla.” Sanoisin että seiska minkka on kyllä totta mutta eikö toisaalta elämä, kasvu ja kehitys maapallollamme tapahdu toisten valolla, etenkin auringon.”

 

Sitten tuli vastaan papereita, joita en ollut kehdannut skannata. Yksi paperi oli vastaan sanomaton todiste siitä, että olin iljettävässä määrin lellipoika. Siinä kehuttiin niin että korviani kuumotti. Mutta kyllä ihminen aina kehut kestää, varsinkin aiheettomat. Toinen oli isäni pitämä puhe tohtorinkaronkassani. Siinä hän otti hyvin julkisesti takaisin kaikki ne vilkkaan luonteensa syöttämät tokaisut, joita olin muistellut karvaasti vuosikymmeniä. Tuon puheen olin aktiivisesti unohtanut.

 

Muistini oli väärentänyt isän kannat muotoon:” Tasa-arvoisesti – valitse itse. Joko tehdään niin kuin minä sanon tai sitten minä pure sinua nenään.” Kovaa kieltä käytettiin liian nuorena naimisiin menemisestä, liian nuorena yliopistolta valmistumisesta ja julkeasta halusta ansaita itse elantonsa. Erikoisen luonteettomana hän piti, etten osaa rikastua enkä edes laskuttaa nii ett maksajan silmälasit huurtuvat.

 

Nämä ovat kaikki vääriä muistoja. Todistettavasti.

 

Teknillisellä korkeakoululla haluaisin sanoa pari valittua sanaa eräille hyvin muistamilleni merkkihenkilöille, jotka naureskelivat ”tarpeetonta” sisällöntuotannon opettamista, koska insinööri kelaa vain eikä mieti, mitä tuutista tulee. Myös patenttioikeuden ja liikesalaisuuksia koskevien sääntöjen opettaminen teekkareille oli kuulemma turhuuksien turhuus, samoin kuin kysymykset tietosuojan ja tekijänoikeuden yhteentörmäyksistä.

 

Edellä oleva tarkoittaa vuotta 2001. Se oli tahmatassujen vuosi.

 

Mutta edes ystävät eivät muistaneet mainita, että teen pahoin kun edelleen pelkään pelejä. Tällä hetkellä tietokonepelien liikevaihto on suurempi kuin television, elokuvan ja hyötyohjelmien yhtensä. Ja kun ainoa peli, jonka tunnen, on Tetris, ja ainoa josta pidän, on Pretty Good Solitairen neljän pakan Klondike.

 

Tämän käsitin uskonnollisessa hurmoksessa. Olin taas lukenut ranskalaista pelien ja urheilun historiaa (Jeux et sports, La Pléiade) ja pohdiskelin, montako noppaa roomalaisilla oli ristin juurella, kun he pelasivat Kristuksen yhdestä kappaleesta ommellusta viitasta. Noppaa varmaan, koska ilman noppapeliä ei sotia käydä. Rabelais mainitsee fantasiasankaristani Panurgesta, että hän oli erityisen taitava väärentämään eli painottamaan (”load”) noppia – heittiö, juoppo, varas ja murhamies, mutta muuten miellyttävin mies, mitä maa päällään kantaa.

 

Maininta on lähellä sitä lukua, jossa Pantagruel ratkaisi herrojen Percéenpusu ja Mulcunimu välisen oikeusriidan niin ihmeellisen taitavasti, että seitsemän oikeusneuvosta sai halvauksen ja kahdeksannelta rojahtivat paskat housuun pelkästä harmista. Näin kirjoitti oppinut Rabelais 1500-luvulla,  joten minkä minä sille mahdan. ”Viheliäisiä ovat oikeudenkäynnit ja surkeita oikeutta hakevat, sillä ennen loppuu heiltä elämä kuin tehdään helle oikeutta.” Joten korkea sääntö on ”Faicz ce que vouz voulez” – tehkää niin kuin tahdotte.

 

Arkeologisista löydöistä päätellen pelaaminen on vanhempi keksintö kuin pyllyn pyyhkiminen, joten voin vain ojennella ryppyisiä käsiäni tuon tuntemattoman edessä. Ellei sitten Esko Aho, jolla taitaa nyt olla aikaa, ottaisi minua säkörinkiin. Pelikortin silmät opin valmistautuessani lukukinkereille 4-vuotiaana.