Voita

 

Naapurukset tiesivät, että tästä ei enää selvitä hengissä. Toisella oli pikakivääri ja toisella kasapanos. Kasapanosmies jätti jäähyväiset:” Sitten mennään ja haista sinä kuule paska.” Toinen vastasi:” Äitisi leikkasi sinulle tosi paksu pullansiivun ja sinä panit siihenkin vielä päälle voita.”

 

Pikakivääri on kai mutkalla jonkun politrukin seinällä, ja henkiin virkoamistaan sen käyttäjä ei käsittänyt vielä seuraavankaan sodan aikana lajitellessaan tuntolevyjä katuneiden evakuointikeskuksessa. Ruumiin palasilla olisi ollut lyhyt matka Lappeen kirkon vierestä hotelliin. Siinä on nyt lähellä sekä Cumulus että Patria. 

 

Eräässä sankarihaudassa kuuluu olevan henkselin solki, ja sekin kieroksi vääntynyt. Tunsin erään, joka oli ollut purkamassa kuormia, joista jäätyneitä taivuteltiin monttuun sopiviksi armeijan käyttöön otetussa saunassa. Erikoinen työ 19-vuotiaalle naiselle. 

 

Hän lisäsi, että Taipaleelta ja Vuosalmelta tulli enimmäkseen tuttuja, sikäli kuin hän ehti erottaa. Ja talvi oli 1940.

 

Mielessäni kääntyilevät Klimovin kauhistuttava (hienoudessaan ja kaameudessaan) elokuva Venäjästä sodassa ”Tule ja katso”, Rostotskin ”Ja ilta oli rauhaisa”, jonka nimi ei tietenkään vastaa tapahtumia,  ja Grossmanin monimutkaisesti sensuroitu, lyhennetty ja lisäilty ”Elämä ja kohtalo”, josta näkyisi ilmestyneen parempi painos englanniksi viime vuonna. 

 

Kurskin panssaritaistelua kuvaavan elokuvan nimeä en muista. Mielestäni näin sen Capitolissa Mannerheimintiellä, ja siinä oli joissakin kohtauksissa kummenen tuhatta avustajaa ja sata palavaa tankkia.

 

Venäläisen taiteen suuri teema näyttäisi olleen taistelu taistelun vuoksi, eikä isänmaa merkinnyt heille välttämättä mitään sanoina ilmaistavaa, ei edes romaanissa ”Sota ja rauha”, jossa kirjoittaja oli nero, entinen, taisteluihin osallistunut upseeri ja romaanissa kuvattujen tapahtumien tulkki, kun hellä oli kotona tuohon Napoleonin sotaan liittyvää tietoa ja papereita kaikki laatikot täynnä aineistoa. Romaanissa on yli 00 henkilöhahmoa, ja mahdollisesti keisarin Venäjää ja kukaties tätä nykyistäkään ei voi ymmärtää ilman tätä avainteosta. Tolstoin suuruus näkyy ehkä hienoimmin hänen novelleissaan, joissa hän panee henkilöhahmonsa kerran toisensa jälkeen tapahtuneiden tosiasioiden eteen ja ikään kuin enteilee Wittgensteinin lausetta: maailma on tosiasioiden kokonaisuus, ei esineiden (asioiden).

 

Siitä on reippaasti yli puoli vuosisataa, kun luin nämä kirjat ensimmäisen kerran. En jaksa olla lumoutumatta, vaikka molemmat ovat ”roskaa”, kuten meillä päin oli tapana kuvailla kirjallisuutta.

 

Tämä oli lievä johdanto mainintaan ajankohtaisesta lukemisesta. Nyt hankin (laiskuuttani e-kirjoina) englanniksi, vaikka käytettävissä olisi Vappu Orlovin henkilön tietäen varmasti erinomaisia suomennoksia, myöhempien aikojen suurkirjallisuutta.

 

Pääsi se verran alkuun, että uskallan sanoa: Mihail Shishkin (s. 1961, mm. ”Sinun kirjeesi”, ”Neidonhius” ja ”Kaunokirjoituksia” menee tähän samaan sarjaan. Hän on tajunnut, että Tolstoin, Tshehovin ja Gorkin keskelle jää kolmioon kohta, jonka trigonometria on tuntematon eli juuri hänelle sopiva. Mutta mistä nämä venäläiset oppivat kirjoittamaan noin, liikkuen avaruudesta toiseen avaruuteen? (Sanaleikkini on tarkoitettu viittamaan n-ulotteisiin vektoriavaruuksiin).