Suomalainen komedia

 

 

Luin Kai Häggmanin uutuuden ”Päänäyttämöllä”, joka on uusi Kansallisteatterin historia.

 

Suurfirmojen ja kansallisten laitosten historiat ovat hyvin usein tilattuja. Kirjoittajalle annettu aineisto voi siis olla valikoitua eli sensuroitua ja tulos taas rehellisen ihmisen työtä eli maksajan mieltä myöten.

 

Tästähän valtava poikkeus on Kuisman ”Kahlittu raha, kansallinen kapitalismi”. Hänelle jäi syliin Kansallis-Osake-Pankin aineisto pankkikriisin myllerryksessä, ja hän käytti tilaisuutensa.

 

Myös Häggmanin hahmottamana Kansallisteatterin ykköstaitelija kautta aikojen oli KOP:n pääjohtaja Matti Virkkunen. Kytkentä pankkiin oli hyvin vanha, koska kysymyksessä on afäärifennomania. Jo vanhempi Honkajuuri jytisi teatterissa. Paasikivi järjesti itse yhden miehen teatterinsa Aleksanterinkadun tuntumassa tästä kirjasta päätellen ja oman tietoni mukaan.

 

Olen mietiskellyt, mahtoiko minulta itselleni veret seisauttanut Lapualaisooppera (Ylioppilasteatteri) olla Suomen valheellisin historiakertomus. Häggmanin juoksuttama 150 vuoden perinne nostaa rinnalle monia kilpailijoita.

 

Historian kaikkialla hyväksytty tehtävä on väärentää menneisyyttä. Olen valmis puoltamaan tätä kantaani, koska hallussani on aika kattava valikoima Ruotsin, Saksan, Ranskan ja Englannin historioita eri ajoilta. Niistä on helppo osoittaa sormella esimerkkejä metodista, josta myös Häggman kertoo, eläkkeeltä muistelmia laativa pääjohtaja ”unohtaa” tykkänään uskollisimmat apulaisena, varsinaisen työn tekijät, keskittyessään kehumaan itseään ja sättimään vihollisiaan.

 

Teatteri on tietenkin paikka, jossa yläluokka voi pilkata tavallisia kunnon ihmisiä. Samalla eliitti esittäytyy; tosin pöyhistäytyminen koreuteen on jäänyt nykyisin vähemmälle. Ohjelmisto – pidin siitä, että kirjoittaja sanoo melko suoraan Arvi Kivimaan tähdänneen johdonmukaisesti näytelmiin, jotka ovat liian vaikeita katsojan ymmärtää. Sekin tulee selväksi, että vaikka teatterissa toimi lähes 50 vuotta Eino Kalima, venäjän kielen ja suurten kirjailijoitten hyvä tuntija, esimerkiksi Tshehov sai odottaa vuoroaan 20-luvulta 60-luvun alkuun, meillä kun ei noita venäläisiä harrastettu.

 

Sen sijaan teatterihistorian suuri paukku, tuntematon, kiukkuinen apteekkimies Ruotsiin kuuluneesta Norjasta eli Henrik Ibsen oli meillä suuri ja suosittu jo 1800-luvulla ja samalla Ida Aalbergin ominta alaa. En ymmärrä miksi kaksi skandinaavia eli Ibsen ja Strindberg, hallitsivat koko maailman teatteria, ja sitten tuli vielä Ingman Bergman, elokuvan todellinen suuruus. Meiltä kirjoittaja korostaa syystä, että Aleksis Kivi kirjoitti muutakin kuin ”Seitsemän veljestä”. Kun kirjailijasta itsestään oli päästy, näytelmät pyörivät jatkuvasti näyttämöllä niin että Nummisuutarit ja Kihlaus häviävät vain niukasti kaikkien aikojen ykköselle, joka on ”Tukkijoella”. Niinpä ehkä ensimmäinen näyttämöteos, joka oikeasti herätti mielenkiintoa maailmalla, oli Sofi Oksasen ”Puhdistus”, jossa ohjaajana toimi nykyinen johtaja Myllyaho.

 

Miellyin suuresti Häggmanin havaintoon, joka oli minulle uusi ja iskevä. Aleksis Kiven patsas, teatterirakennuksen eteen juuri Talvisodan aattona pystytetty, lienee koko maailman synkein ja lohduttomin ja järkyttävin suurmiehen pysti. Ja kuvattu oli siis kuolemansa jälkeen ”Suomalaisen komedian” eli kansallisen päänäyttämön suurimpiin kuuluva kassamagneetti.