Me vaatimme

 

 

Populismin historia alkaa Suomessa toki viimeistään 1899, helmikuun manifestista.

 

Vakuutuin 1960-luvun lopulla lukemani perusteella, että vakiintunut tarina sortokaudesta, joita siis olisi ollut kaksi, on virheellinen. Venäjän keisarikunta oli liittoutunut Ranskan kanssa ja alkoi kiristää otettaan kaikista rajamaista Saksaa ajatellen. Kysymys ei ollut Venäjän pahoista aikeista Suomea kohtaan, vaan Saksaa kohtaan. Ja Saksa yritti levitä ja laajentua joka alalla.

 

Tämä ajatustapa on vallitseva historiantutkimuksessamme. Ennen sitä sanottiin Jussilan-Klingen tulkinnaksi. Kysymys ei lopulta ole enemmästä kuin Euroopan tarkastelusta Euroopan kannalta. Suomessa oli kauan tapana tarkastella muun muassa Venäjää Suomen kannalta ja unohtaa Saksa.

 

Perustuslaillisuus eli Venäjän toimien jyrkkä vastustaminen oli sisäpoliittinen ratkaisu. On aiheellisesti huomautettu, että Venäjän ’”sorto” koko lailla unohtui, kun alettiin pelätä sosialisteja.

 

Suuresta adressista alkaen tosi-isänmaallinen politiikka oli meillä sangen populistista. Nopeasti maalle keksittiin historia, jonka mukaan täällä on aina painettu päin inhaa itää. Tahtia ei haitannut 1800-luku eli sata vuotta sangen suopeaa hallintoa. Vielä 1917 täällä pohdittiin syystä, onko näin pienestä maasta valtioksi. Euroopan valtiokirjavuus syntyi vasta maailmansodan jälkeen 1919 ja oli yksi rauhan suuria erehdyksiä.

 

Kun nyt juttelee tämän hetken fiksujen parikymppisten kanssa Suomen sotien välisen ajan asioista, nuorten on vaikea ymmärtää Karjala-aatetta ja pyrkimyksiä laajentua Vienanlahdelle – näillä voimilla.

 

Suomen vuosikymmeniä selostettaessa on tapana loikata Hitleriin ja Saksaan, joita Suomi ei kiinnostanut ennen vuotta 1940. Meidän populismimme ja muun oikeistoliikehdinnän esikuva oli Italia, Mussolini. Ja Italia oli populismia, jos mikä. Tavoitteita ja politiikkaa muutettiin kevyesti vaikka nurin niskoin, koska päämääränä oli kansansuosio, joka oli ensin suuri ja sitten pieni.

 

Lapuan liikkeen miehet ja eräät IKL:n edustajat liehittelivät Mussolinia avoimesti. Sitä vastoin Saksan natsismia kopioivia ryhmittymiä ja henkilöitä oli tavattoman vähän. Luultavasti rotuopit estivät. Matti Kuusi on muistellut maailmankuvansa horjumista, kun Berliinissä kävi 30-luvun lopulla ilmi, että sikäläisten mielestä suomalaiset kelpasivat juuri ja juuri – mutta suomenruotsalaiset ja ruotsalaiset olivat herrakansaa.

 

Ruotsissa rotuopit saivat suosiota, ja sieltä käsin kuiskittiin, että suomalaiset ovat mongoleja, jolla tarkoitettiin erittäin paljon alempiarvoisia. Ruotsi ei muuten ole tehnyt vieläkään toden teolla tiliä rasisminsa kanssa, jolla oli kohteita myös Itämeren vastarannalla.

 

Historiasta oppii. Irredenta-vaatimukset (meille kuuluva alue jonkin naapurin puolella) menettävät merkityksensä ja muukalaiset tai heidän lapsensa puolustavat kaupunkia miekoin ja keihäin, vaikka taannoin heitä pidettiin vastenmielisinä tulokkainen. Mutta enne kaikkea: aivan liian usein etsikkoaika on käytetty hukkaan. Laskujeni mukaan esimerkiksi Puola on äänestänyt siitä, miten on äänestettävä, jotta päästäisiin äänestämään, saman aikaan kun rosvot ovat jo ylittäneet rajan. 

 

Piirre on pysyvä. Esimerkiksi yliopistoissa näyttäisi, että ihmiset käyttävät noin puolet ajastaan virkaveljiensä hankkeiden ja hakemusten torppaamiseen.