Elämöinti

 

Yritän selvittää itselleni, miten hyvät kirjat on mitoitettu. Olen nyt esitellyt elämäkertoja.

 

Pelkään tulkitsevani kauppojen myynti- ja kirjastojen lainaustietoja oikein. Näyttäisi siltä, että olen ollut väärässä. Olen kysellyt kauan ihmisiltä, lukevatko he merkittävää kirjallisuutta omalta alaltaan tai sen ulkopuolelta vieraalla kielellä. Vastaus on aika johdonmukaisesti ei. Joku joka oikeasti lukee Hemingwayn novelleja suomeksi ei saa niistä selvää englanniksi.

 

Jonkun puutiais-tyyppisen kommentoijan juputus pakkoenglannista tuntuu oudolta. Auttavaa parempi englannin taito on maassamme harvinaisuus.

 

Syy näyttäisi olevan, että tuo laajanlainen aikuisten ryhmä ei osaa lainkaan lukea. Uutisistakin he katsovat vain kuvat.

 

Perinne on vanha. Se pujahti mieleeni katsellessani viimeksi kirjoittamani kenraali Talvelan elämäkerran kommentteja. Jääkärisukupolven kenraalikunta oli loistavan kielitaitoista. Jopa savolaisäijää näytellyt Laatikainen oli latinan kielen maisteri, Martola, Oesch ja (ei jääkäri) Airo viettivät vuosia Euroopan sotakouluissa. Ja Talvela opetteli vielä pakoa muistuttavalla matkallaan vuonna 1945 espanjaa ja oppi sen. Presidentti Ryti muuten osasi hälyttävän täydellisesti myös englantia.

 

Koska toimin neljä vuotta asianomaisen avustajana, lisäisin Martti Anhavan elämäkertateokseen, että Paavo Haavikon kielitaito oli hutera. Joku kommentoija sanoi aiheellisesti, että Kalle Päätalo oli Väinö Linnaan verrattuna melkein ”herra”, koska oli ihan rakennusmestari. Toisin kuin Aleksis Kivi he eivät tiettävästi kumpikaan edes yrittäneet lukea mitään muulla kuin suomen kielellä painettua. Kivi luki suuria romaaneja ruotsiksi ja lienee kuunnellut kernolla korvalla Fr. Cygnaeusta ja kukaties Topeliusta, joka oli todella ajan hermolla.

 

Haavikolla oli Penguin-niteenä Pselloksen ”Fourteen Rulers” eli neljätoista hallitsijaa ja huono koostelma Froissartista, Villehardouinista ja Joinvillestä, joiden henkilöistä hän kirjoitti näytelmiä. Ihmettelin mitä perua olivat hänen yhtä jyrkät kuin perättömät väitteensä Bysantista ja sitten keskiajasta. Hän ei tiennyt. Luultavasti lähdeteoksena oli Grimbergin ”Kansojen historia”. Ei kirjailijamestari malttanut paneutua teksteihin suomeksikaan. Tuomas Anhava saattoi kertoa hänelle, mitä Bengtsson oli kirjoittanut. Rauta-aika oli vastakirjoitus E.N. Setälälle ja Martti Haaviolle ja siinä kuvattu sampo keksitty Gotlannin hopearahalöydöistä.

 

”Tyttörunoilijat” (silloinen haukkumasana) muuten olivat erittäin kielitaitoisia – Meriluoto, Manner, Kirsi Kunnas, Aale Tynni ja Marja-Liisa Vartio.

 

Miksi kirjailija tarvitsee vierasmaalaisia malleja? Tietääkseen, missä ihmisten mielikuvitus liikkuu. Meillä lukeneisuuden hirmu oli 50-luvun paras kirjailija, Linnan ohella – Waltari. Egyptin jälkeen Waltarin Mikaelit osoittavat hämmästyttävää aate- ja oppihistorian sekä pelkojen ja hallitsevien tunteiden osaamista. 

 

Sääli ettei Linna käänny. Syy ei ole kielen, vaan tolstoilaisen romaanimallin, jonka hän kai oppi Alex Matsonilta kirjoista ja henkilökohtaisesti. 

 

Ja tosiaan Päätalo – autofiktiota eli omaelämäkerrallista proosaa 30 vuotta ennen kuin se tuli muotiin muualla maailmalla (Knausgaard ja muut).