Yhteenvetoa

 

Viime aikojen taustalla on koko ajan sama kysymys. Miten Suomi muuttui kehittymättömästä takamaasta koko maailman kärkiryhmään 100 vuodessa?

 

Tapahtumasarja on ehkä ainutlaatuinen. Kivuton se ei ollut. Maassa käytiin tuhoisan raaka sisällissota. Toisen maailmansodan onnettomuuksien ja virheiden jälkeen maa jatkoi kehitystään, vaikka se ei liene suorastaan ollut naapuri- eikä suurvaltojen tarkoitus.

 

Kivi, Kilpi ja Linna on nostettu toistuvasti esiin yhteisölle merkittävien muutosten kuvaajina.

 

Ruotsi oli aikoinaan suurvalta. Kuparille ja raudalle riitti kysyntää. Norjalla oli jo ennen öljyrikkauksiaan maailman suurimpiin kulunut kauppalaivasto ja kyky käyttää sitä. Vuosisatoja sitten Puola-Liettua oli Euroopan suurin ja ehkä mahtavin valtio.

 

Aatteet ja ohjelmat eivät ehkä paina paljon historiassa. Vuosisadan syystä ylistetyimpiin kuuluva historiantutkimus. Ronald Symen ”The Roman Revolution” ilmestyi jo 1939 korkeimman akateemisena teoksena. Sen alussa mainitaan pitkäikäisimmät imperiumit eli Rooma, Espanja ja Englanti. Kirjoittaja aloittaa selvityksensä siitä, miten Caesar ja Augustus tuhosivat tasavallan ja sitä tukeneen ylimysluokan huomauttamalla, että sekä demokratia että diktatuuri ovat harvainvallan naamioita. 

 

Vahvoilla on se, jonka vanhoilla ystävillä on kullakin rahaa perustaa armeija tai laivasto. Niiden turvin laaditaan murhattavien listat ja luettelot korkeisiin käskyläistehtäviin korotettavista.

 

Tämä Roomasta johdettu kaava kiinnostaa. Ikään kuin se olisi toiminut tehokkaasti myös 1900-luvulla, myös Suomessa. Esimerkiksi Saksassa johtavien pankkien ja teollisuuden yhteenliittymien paperit eivät olleet puhtaat 1930-luvun alussa ja Italiassa rahoitus toimi silloinkin kun armeija ei.

 

Suomi se vain selvisi kysynnän katkeamisesta ja työttömyyden ampaisemisesta vuonna 1917. Olimme silloin Venäjän perustuotannon varassa samalla tavalla kuin vuonna 1991.

 

Romaanikirjailijat kuvaavat yksityiskohtaisesti, miten säätyläisyhteiskunta taittuu ja raha on otollaan. Juuri Volter Kilpi, joka julkaisi kansallista itsetutkiskelua useita eri niteitä, näyttäisi käsittäneen hämmästyttävän syvällisesti tämän kudun, jossa on kalaa niin ettei verkko tahdo sekaan mahtua. Linnan Pohjantähden keskeinen juonne on kirkon maallisen vallan murtuminen.

 

Tuo 1860-luku oli muistelmateoksen termein aikaa, jolloin metsien vihreä kulta heräsi henkiin, Kotkaan ja Poriin perustettiin kilvan sahoja ja Helsingin edustalla oli mastoja kuin metsää.

 

Tämä nopea ja sekasortoinen muutos näyttäisi olevan myös F.E. Sillanpään parhaiden teosten tausta. Silja-raukkakin oli ”vanhan suvun viimeinen vihanta”. Ja vielä yhtä puolta kolikosta esitteli lukuisin teoksin Toivo Pekkanen.

 

Sanotaan, että todellisuus jäljittelee taidetta. Ja toiset sanovat, että maailma on kuitenkin syklinen, kierroksen kierroksen jälkeen.