Loppukirit

 

Vanhuus alkaa minuutilleen. Jäät eläkkeelle. Ellet muuten usko, etsi avaimiasi. Ei ole enää pääsyä työpaikalle. Jos livahdat seurassa, eiliset ystävät katsovat tänään vieraasti. Heitä hävettää, ettet sinä ymmärrä hävetä.

 

Joidenkin ilmeistä näkee, että he tuntevat nyt olevansa virtsakaivossa, eikä kohta enää jaksa pitää nenäänsä pinnalla. Olen ollut neuvottelemassa, kuka menee sanomaan pihalla roskalaatikkoja aukovalle neuvokselle, ettei päivän promoja ole sielläkään. Soitetaan taksi. Soitetaan taas vaimolle, että ottaa kopiksi ja maksaa. Annetaan suharille osoite ja sanotaan että tikkana sinne, möykkäsi matkustaja mitä vain.

 

Mielelläni käyttäisin sanan ”jälkeläinen” sijaan sanaa ”jäljestäjä” eli sellainen taianomainen kyky kui viimeinen mohikaani, joka löytää ja neuvoo tien hirveimmällä suolla tai tuikeimmassa korvessa. Mutta siis jälkeläinen mainitsi vastanneensa kysymykseen, miten isä jaksaa, että kiitos hyvin. Totesimme ettei oikein ilkeä täydentää ”kiitos coronan”.

 

Minulla on ollut harvinainen ilo käydä useita syväkeskusteluja useiden eri ihmisten kanssa aiheesta, millaista on olla vanha. Isäänikään eivät mäkärät eivätkä polttiaiset kiusanneet, kun hän kulki tuttuja Lapin jälkiään kevyesti kuin intiaani sukkajalka.

 

Mutta hänelläkin oli sairaalloinen muisti. Pystyn lukemaan näkömuistista vuonna 1950 seinällä olleita kylttejä puhelinnumeroineen, ja kerran muistelin, missä kaikissa taloissa oli silloin muodissa ollut hienotunteinen kilpi Suomen tai Salaman tai Louhen tai Pohjolan tai Kalervon tai Sammon vakuutuksista, joita tuossa huushollissa järjesteltiin. Tehtävä oli niin kunniallinen, että sitä harrastivat entiset jääkärivärvärit ja eläkkeellä olevat nimismiehetkin. 

 

Jotkut kilvoittelijat kannetaan potkat suorina pukusuojaan, ellei saman tien tiputukseen. Silti jotkut, siitä huolimatta, että ovat juosseet 23 kierrosta jatkuvasti kiristyvällä vauhdilla, pystyvät säntäämään kahden kierroksen hurjaan loppukiriin.

 

Sääli ettei nykyisin enää käytetä maalissa lankaa. Se saattoi olla hyvinkin tarpeen, kun järjestys oli tutkittava käsivaralta otetusta valokuvasta. Maalikamerat mittaavat edelleen juoksijan rinnan korkeudelta eli siitä, missä maalinauha venyi ennen katkeamistaan.

 

Edelle kirjoitettu on tarkoitettu Matti Kalliokosken tietoon, sellaisia toimenpiteitä varten, joihin asia kenties antaa aihetta.

 

Suomen Kuvalehti on nimittäin alkanut tuntua hyvältä, selvästi paremmalta kuin ennen.

 

Valitettavasti en osaa sanoa, onko lehti parantunut ja olenko itse kiriherkkä mies näin pitkän matkan loppusuoralla – vai onko kysymyksessä vain klassinen vanhuudenhöperyys. Tällaiselta kuitenkin tuntuu.

 

Niin, ja, Matti, jos tahdot Kuvalehteen joutavanpäiväisen kirjoituksen epäselväksi jäävästä aiheesta tuplahintaan, käänny luottamuksella puoleeni. Kyllä täältä pesee.