Naisia, unia

 

Marja-Liisa Vartion ennenaikaisen kuoleman jälkeen ilmestyi romaani ”Hänen olivat linnut”, jolla hän muun ohella tuli keksineeksi maagisen realismin. Hän oli kuollessaan 41-vuotias. 

 

Pieksämäellä oli talvisodan aikana merkillinen oppikoululuokka. Samalla luokalla istuivat Vartio (silloin Sairanen), Aila Meriluoto ja Kirsti Ortola, josta tuli näyttelijä ja erääksi ajaksi Tauno Palon puoliso.

 

Kirjallisuutemme ryhmät on tapana mainita miehiä myöten. Kaksi suurta, Linna ja Waltari. Koskenniemi taustahenkilöineen. Modernistien Tuomas Anhavan ryhmä modernisteineen, joista nimetään ainakin Veijo Meri, Antti Hyry ja Paavo Rintala ja hiukan nuorempana Hannu Salama. Omana ryhmänään Kalle Päätalo.

 

Uudenlaisen runon suuri nimi oli kuitenkin Vartio, jonka kaksi kokoelmaa on nyt lähes unohdettu. Valtavan suosion saivat Aila Meriluoto ja Aale Tynni. Molempien runoja on tänäkin päivänä ”tämän runon haluaisin kuulla” -tyylin listoilla. Hyvin suuri nimi oli Eeva-Liisa Manner. Kirsi Kunnas kirjoitti hienosti jo ennen kuin keksi aivan uudenlaisen runon ja yleisökseen lapset ”Tiitiäisen satupuussa” ja käännösmukaelmissa (Hanhiemon iloinen lipas).

 

Vartion omia villitsijöitä olivat olleet Edith Södergran ja Saima Harmaja. Proosassa muuten hänen nimetty esikuvansa oli Maria Jotuni.

 

Jos puhutaan vain kirjoista, kaksi maailman luokan nimeä ovat Tove Jansson ja Ruotsin Astrid Lindgren. Oman arvioni mukaan molemmat olisivat kirkkaasti ansainneet kirjallisuuden Nobelin. Kirjoitan tämän palauttaen mieleen, etten näe Sillanpäätä Talvisodan säälin osoituksena; ei sota ollut syttynytkään, kun hän sai sen, ja tuon ajan Ruotsin akatemian ajatusmaailmassa Suomi oli ollut kauan saamassa nobelistinsa, mutta Juhani Aho kuoli yllättäen ja kesken kaiken.

 

Se on sitten sääli, että kirkollinen kirjallisuus vie ihmisiltä vähätkin ilot. Kaunokirjallisuus on – oli – kuin kirkko, jossa täytyy muka olla siivosti, nousta seisomaan, istua pää kunnioittavasti vinossa ja mitä kaikkea. En osaa olla yhdistämättä tätä tottumusta lukukinkereihin. Niiden kauhuja kuvasi jo Aleksis Kivi. Lukemisesta tehtiin voimille käyvä työ, jossa oli lisäksi koko ajan vaara munata itsensä ja joutua pöydän alle häpeämään.

 

Olen kovin mieltynyt Vartion kirjan nimeen ”kaikki naiset näkevät unia”, vaikka se Rahkon elämäkerta ilmaisee, että Anhava oli sen poiminut kirjan käsikirjoituksesta.

 

Lause on mieltä vailla, joko sisällyksetön tai niin yleisluonteinen, ettei se sano mitään. Ja silti se on esimerkki tuonkin ajan kirjallisuuden suuresta taidosta. Se luo sillan lukijaan ja kutoo kimpun yhteyksiä, joista yksi on, että naiskirjailijan esittäytyminen tuolla lauseella kertoo, millainen uni on, ihana, outo tai kauhistuttava.

 

Siksi kirjahylly on hieno keksintö, vaikka hankala ja kalliskin. Se on unihylly. Otat mitä tahansa, lyhyeksi tai pitkäksi aikaa, kaikki alkaa heti vaikuttaa. Kirjahylly uhmaa painovoimaa ja ajan nuolta. Matemaattisesti se on kenttä eli sen jokainen piste on laskettavissa, kuvaus, joka liittää jokaiseen määrittelyjoukon alkioon tuohon alkioon liittyvän vektoriavaruuden alkion. Ja vektoriavaruus voi olla ääretönulotteinen. Voi sitä iloa.