Avomurtuma

 

Joskus tasaisena pidetty kehitys äkisti katkeaa ilman sotaa ja suuria puheita. Ranskalaiset ottivat kauan sitten Gaston Bachelardim johdolla käyttöön nimityksen ”episteeminen ruptuura” eli tiedollinen tai tieto-opillinen katkos.

 

Kuuluisat Foucault ja Bourdieu tukeutuivat tähän käsitteeseen. Todellisuudessa sen olivat ennen nyt mainittuja jo omaksuneet etevimmät historian tutkijat, etenkin Pirenne ja Febvre.

 

Ajatus on, että jokin Rooman valtakunta tai vuonna 1918 viisi keisarikuntaa voi romahtaa tuosta vain, mutta lisäksi pienempiä tapaturmia sattuu tuon tuostakin. Ilkeät ranskalaiset ovat käyttäneet esimerkkinä myös Yhdysvaltojen suhtautumista afroamerikkalaisiin sotilaisiin. Vielä toisen maailmansodan alkuvaiheessa esimerkiksi ilmavoimissa tiedettiin tutkitusti, ettei neekeri opi lentämään. Pari vuota myöhemmin monet pommituslaivueeet pyytelivät saattajikseen Saksan taivaalle nimenomaan afroamerikkalaisista koottuja yksikköjä, koska he olivat niin hyviä.

 

Koronan taloudelle, yhteisöille ja mielenterveydelle aiheuttamat vauriot ovat tulossa puheeksi. Jos tautisuus väistyy tarpeeksi, keskustelu voi kohota kovaksikin.

 

Ainakin puusta katsoen on erikoista, että kun meidät eristettiin tavanomaisista ihmissuhteista, hyvin monet meistä alkoivat rajoittaa kaikkea yhteydenpitoa. Se oli selvä, että esimerkiksi kaupoissa kuljeskelu jäi terveydellisistä syistä, mutta samalla kun yllättävän monet voittivat vastenmielisyytensä ja osaamattomuutensa aloittamalla etätyöt, etäyhteydenpitoa ei tainnut juurikaan syntyä. Oman kokemukseni mukaan soittelu puhelimella, sähköpostien lähettäminen ja vastaava häiriökäyttäytyminen vähenivät nekin. Ja nyt käsillä opn tilanne, ettei aina tiedä, kuka on hengissä, kuka vankilassa ja kuka saanut ehkä ansiottoman arvonnousun.

 

Yhteydenpito on joka tapauksessa muuttunut. Vuodesta toiseen esimerkiksi markettien sisääntuloväylillä oli peltipenkkejä, joilla istui ainakin aamupäivät erilaisia, kaikin puolin kunniallisia eläkeläisiä, selvästikin vaihtamassa kuulumisia tuttavien kanssa. He katosivat pandemian alkaessa ja ovat edelleen poissa. Luultavasti kuulumiset ovat toistaiseksi tai pysyvästi poissa.

 

Minulla oli itselläni mieluisa harrastus, jota en tainnut ilmoittaa matrikkeleihin, ihmisten katseleminen. Lentoasemilla siihen oli tilaisuus, mutta siellä ihmiset ovat vähän erilaisia ja käyttäytyvät hiukan epätyypillisesti. Sitä vastoin kaikenlaiset kauppakäytävät, Helsingissä, Tukholmassa, Kööpenhaminassa ja New Yorkissa, olivat aivan erinomaisia. Sitä saattoi pitää kahvikupin vieressä kirjaa tai lehtiötä ikään kuin verukkeena ja istua vaikka tunnin tyhjän espressokupin kanssa. Mahdollisesti virkaintoista tiskihenkilöä oli helppo hämätä olemalla katsovinaan välillä kelloa hiukan huolestuneen näköisenä.

 

Helsinki oli paikkana huonoin, koska siellä tapasi liikaa tuttuja, ja joutui useinkin tekemään tiliä turhanpäiväisistä kuulumisistaan. Ulkomailla pidin erikoisesti salakuuntelusta. Ihmisten yhdentekevät puheet ovat opettavaisempia kuin syvälliset psykologiat tai taiteen teoriat. Ilmaisen tässä epäileväni, että Suomessa Jotuni ja Aho käyttivät juuri tätä keinoa hankkiakseen aineistoa, ja Venäjällä Tshehov. Ei mikään ole niin salaperäistä kuin turhanpäiväisyys! Suuri totuus on vähäpätöisten sivuseikkojen summa.

 

En ihmettelisi, jos olisimme pandemiasulkujen vuoksimenettäneet kykymme käsittää ihmisiä ja ymmärtää puhetta. Silloin sairaalloinen riippuvuus tietokonepeleistä ei olisi syy vaan seuraus.